Vierailijaviikot

Nottinghamissa on riittänyt sutinaa, kun kahtena peräkkäisenä viikonloppuna on saatu suomalaisia vierailijoita Saksanmaalta.  Nottinghamin maailman-kuvaamme saapui reilu viikko sitten laajentamaan Mikko, joka rohkeasti luotsasi meidät Nottinghamin ennalta tutkimattomaan yöelämään, sekä vei meidät katsomaan kahta jalkapallo-ottelua. Viikonloppu sujui todella vauhdikkaasti ja maanantaiaamu koitti hieman liian varhain.

Lauantaina matkasimme Birminghamiiin katsomaan ottelua Aston Villa - Manchester City. Valitettavasti kotijoukkue ei tehnyt pelin aikana yhtäkään maalia ja minulle suurin järkytys oli kotikannattajien häipyminen katsomosta, kun peliaikaa oli vielä kymmenen minuuttia jäljellä. Miten joukkue voisi uskoa itseensä, jos kannattajatkaan eivät enää usko heihin!? Sunnuntainen Nottingham Forestin peli Ipwich townia vastaan oli huomattavasti riemastuttavampi, kun saimme kokea kaksi kotijoukkueen maalia ja tanssia ja laulaa juhlivan yleisön joukossa.

Välissä työviikko kului lähinnä voimia takaisin palautellen ja perjantaista Lauran saapumista odotellen. Lauantaina harrastimme vähän Abbey-hoppingia. Vaikka päivän päätarkoituksena oli vierailla kuuluisassa Sherwoodin metsässä tolpilla ja vaijereilla tuettu Major Oak jäi päivän mieleenpainumattomimmaksi nähtävyydeksi. 

Koko viikonloppu vietettiin raukeasti ja rauhassa kotiaamiaisia nauttien, mutta kerettiin me ihan touhutakin. Kartanokierroksen lisäksi sunnuntaina tutustuttiin Nottinghamin maanalaiseen elämään ja otettiin "City of Caves"-kierros. Koko kaupunki kun on perustettu hiekkakiviesiintymän päälle, ovat ihmiset aikojen ajoista kaivautuneet täällä maahan suojaan, mm. saksalaisilta pommikoneilta. Mieleenpainuvinta kolmen vartin eritekeskeisessä kierroksessa oli varmaankin seikkaperäinen selostus keskiaikaisen nahkaparkitsimon työntekijän elinoloista. Ei ole ollut kadehdittavaa se, työskentely luonnonmukaisen ammoniakin parissa. Totesimme vain, että onnellisesti mielikuva menneestä romantisoituu komeiden kartanoiden puutarhoissa käyskennellessä, vaikka todellisuus on varmasti ollut Downton Abbeyn kaltaisia tarinoita karumpaa. Kerettiin siis parantaa kovasti maailmaakin. Hienoja hetkiä!

Ensimmäinen hääpäivä Skotlannissa

Pitkästä työmatkasta ja heikohkosta keittiön varustelusta johtuen meillä on ollut mukava perinne mennä perjantaisin suoraan juna-asemalta ulos syömään. kahden viikon takainen perjantai oli ehkä heikoin esitys tähän mennessä. Lähdimme suoraan minun junaltani tien päälle ja ajelimme ensimmäiset 3 tuntia suoraa soittoa lähelle Englannin ja Skotlannin rajaa ja pysähdyimme huoltoasemalle syömään burgerit.

Illan pimeydessä kurvailimme kiemuraista tietä alas New Lanarkin laakson pohjalle ja ihmettelimme edessämme nousevia valaistuja, jyhkeitä kiviseiniä ja olimme varmoja että olemme varanneet tietämättämme yöpaikan vanhasta vankilasta. Jäyhällä tavalla herttainen hostellin pitäjä mies otti meidät vastaan ja kaivoi kukkaruukun alle piilottamansa avaimen ja opasti meidät sokkeloisten käytävien läpi huoneeseemme. Lähdimme vielä lyhyelle iltakävelylle tutkimaan tarkemmin paikkaa, josta olimme vain halvan hinnan vuoksi varanneet hostellihuoneen. Nopealla kävelyretkellä selvisi, että olimme 1700-luvun lopulla rakennetulla puuvillatehdasalueella ja hostellirakennus on muinoin majoittanut tehtaan työntekijöitä perheineen. Tehdasalueen rakennukset oli entisöity komeasti ja kylä osoittautui Unescon maailman perintökohteeksi. Tunnelma ikivanhojen korkeiden kiviseinien keskellä yön pimeydessä ja kevyen sumun saartamana oli todella aavemainen. Tunnelman rikkoivat vain hotelliksi muutetun tehdasrakennuksen ikkunoista kantautuvat hääjuhlan äänet.

Aloitimme aamun reippaalla skottilaisella aamupalalla ja kokeilimme myös ensimmäistä kertaa haggista, joka ei lopulta ollut hirveästi suomalaista maksalaatikkoa ihmeempää. Olimme tilanneet etukäteen hostellin nettisivuilta myös ”lunch bag”in koska tiesimme suuntaavamme suoraan hostellilta luonnonpuistoon vaeltamaan. Setä latasi meille täyden kassillisen ruokaa, perinteisiä perunalastuja myöten. Toipuaksemme hieman muhkeasta aamiaisesta teimme lyhyen kävelyn kylän laitamalla oleville vesiputouksille, vaikkei tunnelma aamuauringon paisteessa yltänytkään aivan edellisillan tasolle.

Ajelimme tunnin verran ohi (läpi) Glasgown Loch Lomondin kansallispuiston alueelle ja latasimme vaelluskengät jalkaan. Olimme jälleen aivan ylivarustautuneita sadekamppeinemme ja paahtava aamuaurinko sai hien virtaamaan heti Ben Lomondin vuoren alarinteillä. Ylöspäin noustessa onneksi virkistävä tuuli pääsi paikoin puhaltamaan reitille, joka nousi tasaisen jyrkästi kohti huippua. Hyvä sää oli saanut väen liikkeelle ja vuoren rinteellä tuli paljon vastaan (ja ohi) paikallisen kuuloista väkeä. Lämpimän auringonpaisteen ansiosta Loch Lomondin laakso peittyi autereeseen, joten vaikka me saimme ihastella vaihtuvia, upeita maisemia ylöspäin kiivetessämme, kamera ei onnistunut niitä aivan samalla tavalla vangitsemaan.

Huiputettuamme vuoren kaivoimme isännän eväspussukat repusta ja pidimme ansaitun lounastauon lähes 1000 metrin korkeudessa. Lounastauon ohjelmanumerona seurasimme vierestä, kun viereisen seurueen pikkupoika onnistui veljesten välisen kinan seurauksena pudottamaan reppunsa, joka komeasti tömähdellen tippui lounaspaikan alla avautuvaan rotkoon. Itkuhan siitä tuli, eikä edes auttanut että äiti totesi, että ”onneksi kännykkä säilyi kun se oli kädessäsi”. Vuorelle noustiin leveää ja hyvin muotoiltua polkua pitkin, mutta lounastauon jälkeen polku muuttui kapeammaksi ja vuoren rinteen laskeutuminen kävi melkein hitaammin kuin nousu.

Matkamuistoksi vuorelta saatiin ruskettuneet posket ja muutama kutiava mäkäräisen purema.

Lopulta vaellus toi meidät järven rannassa odottavan auton luo ja vuorenvalloittajilla oli taas kerran voittajaolo.

Ihasteltuamme hetken järven rannassa auringon paisteessa hyppäsimme uljaan ratsumme kyytiin ja huristelimme pitkin kumpuilevien lampaiden laidunmaiden Stirlingiin. Sieltä meillä oli valmiiksi varattuna ihastuttava B&B 1876 vuonna rakennetusta viktoriaanisesta kivitalosta, jonka omistajaperhe oli kunnostanut upeaan kuntoon. Löysimme Stirlingin somasta keskustasta huikean illallispaikan nimeltään Loft ja söimme vahingossa 3 ruokalajin illallisen, jonka jälkeen oli hyvä palata viktoriaanisen talon mahonkiportaikon kautta lepuuttamaan vaelluksen turruttamia jäseniä.

Sunnuntai-aamu aloitettiin rouvan valmistamalla jälleen täyttävällä skotlantilaisella aamiaisella, millä pärjäsi  hyvin iltaan asti. Opaskirjojen vinkkaamana maksoimme sisäänpääsyn Stirlingin linnaan ja osallistuimme jopa opastetulle kierrokselle. Oppaalla oli mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan linnasta ja me tutkimme hyvin vaikuttuneina suurella rahalla kunnostettua linnaa. Kallis sisäänpääsy ei siis ehkä kierroksen jälkeen enää harmittanut niin paljoa, kun näki, että raha menee todellakin linnan ja satojen muiden samantapaisten kohteiden entisöimiseen ja kunnostamiseen.

Linnakierroksen jälkeen otimme suunnan kohti Edinburghia ja viimeistä varattua yöpaikkaa, The Royal Scots Clubia. Tästäkään ei ennalta oltu arvattu, että kyseessä on herrasmies klubin tarjoama majoituspalvelu. Olihan se nyt komeata kellistää ensimmäisen hääpäivän iltana pää tyynyyn omassa sviitissä!

Matkalla Edinbughiin reitille osui yksi skotlantilaisen insinöörityön taidonnäyte: Forth Bridge, rautatiesilta, joka on avattu vuonna 1890. Hotelliin majoittumisen jälkeen ennätimme tehdä pienen kävelyn ilta-auringossa ja hämmästelimme Unescon maailmanperintökohteeksi julistettua kaupunkia.

Sampo oli varannut hääpäivän illalle vanhasta kaupungista kunnon fine dining ravintolan nimeltään Wedgwood, jossa nautittiin Edinbughin pimenevässä illassa kokin tervehdyksineen niin monta ruokalajia, että taisimme mennä laskuissa sekaisin. Onneksi pystyimme täysine vatsoinemme pyörimään hotellille alamäkeen New Towniin. Kotimatkalla pysähdyimme vielä iltamyssyille tarkistamaan aidon skottilaisen viskin laadun. Sampo avasi baarimikon kanssa pelin kysymällä: "have you got any single malt whiskeys?", johon vastattiin "Yes we do...actually over 70."

Ei me sitten lopulta maisteltu kuin 4 niistä ja ensimmäistä kertaa minäkin pystyin sanomaan pitäväni viskistä!

Maanantai-aamu valkeni hyvin sateisena. Vaikka Royal Scots Clubin dining roomiin oli muutoin pääsy kielletty farkuissa, pääsimme me sentään poikkeusluvalla aamiaiselle nauttimaan uppopaistettuja munia ja graavilohta. Jaksoimme muutaman tunnin tallata keskustan katuja joka paikkaan tunkeutuvasta sateesta huolimatta, mutta lopulta sade vei meistä voiton ja me lähdimme ajamaan takaisin kohti poutaisempaa Englantia. Skotlannissa ajellessa huomio kiinnittyi hyvin aggressiiviseen vaalimainontaan itsenäisyyden puolesta sekä vastaan. Yes- ja No- kylttejä oli pystytelty pitkin pihoja ja peltoja sekä kaupungeissa ikkunoihin. Heti matkamme jälkeen tulos koitua hiuksen hienosti itsenäisyyttä puolustavien tappioksi ja näin meidän skottilaiset setelit kävivät kahvilassa vielä tänäänkin.

Ikimuistoisen hääpäivämatkan jälkeen olemme alkaneet paneutua kaikenlaisiin elämä-järjestelyihin. Tulevaan etäsuhteeseen on valmistauduttu hankkimalla uusi matkustamo-kokoluokan matkalaukku ja useammat lentoliput on syksylle jo ostettu. Muuttoauto on varattu ja se karauttaa Düsseldorfista Espooseen heti marraskuun alussa. Sitä odotellessa on suunnitteilla kevyttä pintaremonttia ja kalusteiden metsästystä. Tuntuukin, että vaikka sää on edelleen suosinut, on katse pitänyt siirtää tulevasta viikonlopusta ja niiden matkasuunnitelmista kohti kaukaisempaa tulevaisuutta. Tähän tullee vähän piristystä, kun seuraavina kahtena viikonloppuna saamme vieraita Saksasta! Matkatoimisto S&E ei malta odottaa!

Ulkoilmaelämää - Wales & Peak District

Lontoon ihmisvilinän jälkeen mieli kaipasi lepoa. Sopivasti kuvioon laskeutui myös Sampon työpaikan tarjoama auton käyttömahdollisuus. Valitettavasti (onneksi) vain Sampolla on oikeus istua ratin takana. Minä kartturoin sujuvasti myös vasemmalta puolelta autoa! Vähitellen myös kuski on tottunut vääränpuoleiseen autoiluun. Pomon terveiset Sampolle olivat: "Stay left, look right. Good luck."

Peak District, close to Snake pass

Vaikka hyvä suunnitelma on aina kaiken a ja o, ovat viimeisimmät reissut suuntautuneet lähinnä sinne, minne auton nokka on lauantai-aamuna näyttänyt. Ainakin ensimmisestä Peak Districtille suuntautuneesta reissusta opimme, että jonkinlainen ajatus kannattanee olla, missä ne katsomisen arvoiset maisemat lymyilee. Lisäksi paikallisilta työkavereilta kannattaa kysyä reissuvinkit jo ennen auton rattiin tarttumista.

Solomon's Temple in Buxton

Aloitimme päivän pysähtymällä pieneen kyläpahaseen aamiaiselle. Nyt oli ensimmäinen mahdollisuus testata kunnon Full English Breakfast ja otimme haasteen vastaan. Aamiainen oli oikein täyttävä ja mainio, lukuun ottamatta lautaselle viimeisenä iskettyä eltaantuneessa rasvassa uppopaistettua paahtoleivän palasta. Aamiaisen aiheuttamaa morkkista yritettiin sitten karistella kiipeämällä parille kukkulalle. Buxtonissa kukkulalle oli pystytetty torni. Snake Passin läheisyydessä olimme juuri kivunneet harjanteen laelle, kun huomasimme harjanteen takaa laaksoa lähestyvän sadepilven. Ennätimme juuri ja juuri alas kukkulalta, kiikkerän sillan yli ja tiheän kuusimetsän läpi autolle, kunnes sadekuuro osui kohdalle. Ajelimme siis vuorten yli pilvessä. Olihan sekin aikamoista maisemaa!

Late Lammas kanervikossa

Tuoreilla auton omistajilla (leesaajilla) oli mennä hämmästyksen sormi ihmetyksen suuhun, kun modernin Audin öljyvalo alkoi palaa. Olisin halunnut ikuistaa vähintään lankomiestä varten kuvan siitä, kun kaksi diplomi-insinööriä pohti auton konepelti auki huoltoaseman lipan alla, missä on modernin Audin öljytikku. Diplomi-insinöörille epätavalliseen tyyliin luimme kuitenkin ohjekirjaa ja selviydyimme tilanteesta, vieläpä jatkuvasta kaatosateesta huolimatta. (BTW, öljy tarkastetaan digitaalisesti, ei tikulla)

Late Lammas ottaa lepiä

Southgate

Viime lauantaina lähdimme öljytankki täytettynä suunnistamaan kohti etelä-Walesiä. Aamulla olisi ehkä kuitenkin kannattanut tupla-varmistaa, minkä niemen nokasta googlen matkavinkit olivat löytyneet. Ajeltuamme jo viitisen tuntia ja ihasteltuamme aivan tuurilla tielle osuneet kauniit Southgaten rantajyrkänteet ja Tinternin historiallisen juna-aseman, huomasimme olevamme väärällä niemimaalla. Nopea suunnan muutos ja auto kiidätti meidät jälleen lahtien ja niemien ympäri Pembrokeshiren niemelle. 

Iltakävelyllä majatalolta Penallyssa

Vaikka aloitimme majapaikan etsinnän olevinaan ajoissa viiden aikaan, alkoi aurinko jo painua matalalle, kun ihastuttava puutarhan ympäröimä Guest House vihdoin ilmeistyi kohdalle. Isäntä vinkkasi, että 200 m kävelymatkan päässä pihasta laskeutuu cliffit, jos niitä kerran olimme tulleet katsomaan. Jätimme repun huoneeseen ja reippailimme vielä iltakävelylle peltojen poikki. Eikä isäntä valehdellut (paitsi ehkä siitä 200 metristä). Ilta-auringossa kylpevä Caldeyn saari avautui keskellä turkoosia merta ja rannikon jyrkänteet luolineen olivat henkeä salpaavat. Taidettiin siis viimein päätyä oikealle rannikolle!

Etualalla Sampo, taka-alalla Caldey Island

Lähdimme vielä etsimään iltaruokaa läheiseen Tenbyn taajamaan.

”We’re still gonna head to the city to get something to eat”

“To the city? Then it’s gonna be a long way for you”

Eli siis lähdimme etsimään illallista Tenbyn kylästä. Googlen vinkit suosittelivat tarkastamaan Tenbyn satama-altaan ja olihan se valtavan soma! Varsinkin laskuveden aikaan, kun venereppanat retkottivat mikä minnekin suuntaan. Satamaa ympäröivät välimerelliset pastellisävyiset talot ja lämpimän syysillan ansiosta tunnelma oli muutenkin välimerellinen: lämmin, kostea ja meren tuoksuinen.

Kun vaan ei olis vastaantulijoita

Illallisen kanssa meinasi käydä kehnommin, sillä moni ravintola ilmoitti sulkevansa keittiön jo yhdeksältä! Mitä se semmoinen nyt oikein on.. Lopulta saatiin oikein terveellinen illallinen, joka sisälsi paljon brietä ja tyydyttymättömiä rasvahappoja. Päivän ankara suunnistus ja rankka työviikko vaati veronsa jo aikaisin illalla, joten olimme seuraavana aamuna täysin tavoistamme poiketen ensimmäisinä Guest Housen aamiaispöydässä. Rouvan valmistama full breakfast ei onneksi sisältänyt uppopaistettua leipää eikä onnistunut edes kaikessa pekonisuudessaan ja makkaraisuudessaan aiheuttamaan ähkyä. 

Pembrokeshiren cliffeillä

Majatalon pihasta startatessamme kello näytti yhdeksää, mikä tuntui ennen kuulumattomalta. Totesin vielä leikilläni, että ”Nyt kun lähdetään näin aikaisin, luuhataan kaikissa mahdollisissa niemen nokissa ja huomataan, että kello on kohta kaksi eikä vieläkään olla nähty sitä kalliosiltaa”. Ennuste ei olisi voinut paljon paremmin osua kohdalleen.

Koska heti ensimmäisen Cliff-kohteen parkkipaikalla perittiin £5 parkkimaksu, halusimme kävellä rantaviivaa pitkin koko rahan edestä. Lisäksi pienen ajomatkan päässä seuraavan niemen nokan takana lymysi kallion koloon keski-ajalla väkerretty kappeli. Kappelia enemmän paikalla kiinnostivat lukuisat kiipeilyporukat ja melkein innostuimme lajista ihan vain kiipeilijöiden touhuja vierestä seuraamalla. 

Nautimme iltapäiväteen Bosherstonin ainoassa kuppilassa, missä hinta-laatu suhde oli enemmän kohdillaan kuin yhdessäkään Nottinghamin tai Lontoon teehuoneessa (tai sitten arvostelukykyämme hämärsi hirveä nälkä sekä auringonpaahteinen terassi).

Cave into the Cauldron ulkoapäin

Iltapäivän viimeisenä pysäkkinä ajoimme seuraaville jyrkänteille ihmettelemään miten kallio oli muovannut nimenkin mukaisesti siltaa muistuttavan kaaren kallioilta suoraan mereen. Rantaa seuraamalla satuimme myös hurjan Cave into the Cauldronin kohdalle, missä pystysuorat kallioseinämät muodostivat kuin täydelliset linnanmuurit, jotka ympäröivät meriallasta. Jyrkänteen reunan yli kurkkiessamme näimme noin 50 metriä alapuolellamme kaksi hyljettä! Kierrettyämme katselemaan luolaa ulkopuolelta päin, tuli vielä yksi hylje lisää seuraamme. Oli hassua seurata möhkälemäisen hylkeen sulavaa liikettä kirkkaan veden läpi 40-50 metrin korkeudesta yläpuolelta.

Hylkeet jättivät meille melko nopeasti hyvästit ja me pääsimme aloittamaan yli 5 tuntisen ajomatkan halki vihreiden nummien, kukkuloiden, kylien ja kaupunkien ja lukuisten lehmien, hevosten ja lampaiden laidunten läpi kotiin.

Hullunkuriselta on tuntunut, kuinka monet kasvot Britannialla on. Kanervien peittämillä rinteillä pää pilvessä ei voi ymmärtää olevansa samassa maassa kuin Lontoon Westminsterin metroaseman turistipaljoudessa saati Tenbyn yöllisen etelän rantalomakohteen tunnelmassa. Hieno maa josta ei kannata tehdä johtopäätöksiä liian heppoisesti! Katsotaan millaisia maisemia sattuu matkan varrelle ensi viikonloppuna, kun lähdemme viettämään ensimmäistä hääpäivää Skotlantiin!

The Green Bridge of Wales

Ihmisvilinässä Lontoossa

Maanantaina vietettiin kansallista vapaapäivää, summer bank holidayta. Koska tiedossa oli pitkä viikonloppu, oli houkutus suuri karistaa Nottinghamin pölyt jaloista. Matkasuunnitelma muotoutui vähintäänkin viime hetkellä, kun ostimme bussiliput lauantai-aamuna klo 6:37 lähtevään Lontoon bussiin perjantai iltana lähempänä puoltayötä. Yöpaikaksi varasimme minimalistisen EasyHotelin, joka sopi mainiosti meidän matkustustyyliimme, jossa hotellissa käydään tasan nukkumassa ja suihkussa. Hotelli ilman aamiaista on vain yksi hyvä syy lisää käydä heti aamusta jossain ihanassa kahvilassa!

Vaikka vielä hieman epäröimme viikonlopun suunnitelmien suhteen, työkaverini mainitsi, että Lontoon Notting Hillissä on viikonlopun mittaan Euroopan suurin karnevaali. Asiaan sen suuremmin perehtymättä suuntasimme aikalailla suoraan sunnuntaina aamiaiselta Notting Hilliä kohti, sillä saaennuste vaikutti lupaavalta. Moni muu oli tuntunut ajattelevan saman suuntaisesti, sillä ruuhkautuminen alkoi jo metrossa. Perillä karnevaalissa väenpaljouden määrää oli mahdoton käsittää. Ihmiset tuntuivat vyöryvän päämäärättömänä massana idyllisen asuinalueen kaduilla. Paikoitellen oli rakennettu valtavia esiintymislavoja ja massiivisia sound systemejä. Suomalainen viranomainen ei varmasti olisi hyväksynyt volume-tasoja.

Muutaman tunnin ryysimisen ja ihmettelyn jälkeen olimme ennättäneet maistaa jerk-kanaa ja totesimme että eiköhän etsiydytä rauhallisemmille seuduille. Turistien kansoittamassa Lontoossa se tuntui kuitenkin melko haastavalta tehtävältä. Lauantain ja sunnuntain ajan sää suosi ja Lontoo näytti todella parhaat puolensa, mutta toisaalta hyvien säiden perässä oli varmaan moni muukin matkustanut turistikaupunkiin juuri kesäaikaan. Hyvän sään ansiosta kävelimme ristiin rastiin pitkin keskustaa. Vaikka minä olin pari kertaa aiemmin Lontoossa käynytkin, päätyi katuja päämäärättömästi kävellessä jännempiin paikkoihin, kuin sadesäällä metrokartan mukaan suunnistaessa.

Kaunis aurikoinen sää vaihtui maanantaina koko päivän kestäneeseen kaatosateeseen. Sääennustajat olivat tämän osanneet kuitenkin meille ennustaa, joten olimme jättäneet ostoskeskusten ja museoiden kiertämisen viimeiselle päivälle. Valitettavasti moni muu oli tajunnut saman tilanteen ja iltapäivästä niin museot kuin kauppakeskuksetkin olivat aivan täyteen ammuttuja. Pitäydyimme Harrodsilla 200 000 puntaa maksavien marmoriflyygeleiden ja koristevaasien läheisyydessä, niin muita asiakkaita ei juuri ollut riesaksi asti. Harrods oli kyllä itsessään niin hieno rakennus (erityisesti sisältä) että pienestä väentungoksesta sieti kärsiäkin.

"Kyykät pakkasessa"

Sen verran yritimme sivistää itseämme, että kävimme Tate modernissa ihmettelemässä modernia taidetta. Sisäistä taidekriitikkoamme emme välttämättä ihan löytäneet, kun pisin aika vietettiin museossa ihmettelemällä, miten kaksi puunrankaa oli saatu seisomaan latvapää alaspäin. Lisäksi teekkarien sydäntä sykähdytti selvästikin talvista kyykkätannerta kuvaava taideteos.

Kun emme meinanneet mahtua Imperial War Museumissa edes yhdenkään näyttelytilan ovesta sisään, jätimme loput museot toiseen kertaan ja totesimme, että sadepäivä kannattanee kuitenkin viettää ravintoloissa ja kahviloissa. Iltapäivästä tallustimme kengät läpimärkinä takaisin bussiasemalle ja huristelimme 3 tunnissa takaisin kotiin. Tai siihen paikkaan jota tällä hetkellä kodiksi kutsutaan. Jo parin kuukauden päästä kodiksi kutsutaan taas eri paikkaa. Haukilahden asunto tyhjenee ensi viikolla ja minä pääsen työreissuni varjolla tekemään kotiin lopputarkastuksen vuokralaisen jäljiltä. Sampolle aletaan etsiä uutta kotia Leipzigista joulukuun alusta alkaen. Jonkun se on rahoitettava lentoyhtiöidenkin toimintaa etäsuhteen muodossa näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. 

Big Ben, eli se itse kumiseva kello on valmistettu Nottinghamissa (tai ainakin niin Robin Hood meille kertoi)

Kuningatar vietti pitkää viikonloppua ihan kotosalla

Elizabeth II oli pystyttänyt porukoittensa kunniaksi tällaisen pienen muistomerkin vasta muutama vuosi sitten

Tervetuloa aurinkoiseen Nottinghamiin

View from our window towards city center

Herrasväki Köylijärvi on vähitellen asettunut taloksi Nottinghamiin. Taloksi asettuminen on tarkoittanut lähinnä pienien arjen asioiden saamista järjestykseen, sekä mahdollisimman normaalin elämän eläminen mahdollisimman vähillä investoinneilla. Jos joku kuulee minun enää koskaan kiroavan imurointia, muistuttakoon tästä ajasta Nottinghamissa, kun imuria ei ollut. Siivoaminen ilman imuria on lähes mahdotonta! (otetaan vastaan vinkkejä, miten poistaa muistot entisistä asukkaista karvaisesta kylppärimatosta...)

1st weekend

Vietimme ensimmäisen viikonlopun hotellissa, joten aika tuli käytettyä lähinnä kaupungin kiertelyyn ja

katseluun. Sää oli suorastaan helteinen, tai ainakin kaikki paikalliset kulkivat 21 asteen lämpötilassa shortseissa ja hellemekoissa, sekä aurinkoinen. Näimme sattumalta julisteen, jossa mainostettiin suurta kesäfestivaalia ja ilotulitusta ja lauantain ohjelmassa oli siis etsiä reitti Trent-joen rantaan festivaalialueelle. Sinne oli pystytetty valtava tivoli ja eniten ihmetystä herättivät näytösluontoisesti käyvät vanhat höyrykoneet, jotka ovat olleet aikoinaan kaikkien tivoli-laitteiden päävoimanlähde. 

Ostin lauantaina oman ankan  Trent-joen kumiankkakilpailuun. Sunnuntaina suuntasimme takaisin festivaalialueelle kannustamaan omaa ankkaamme. Ilmeisesti voittoa ei tullut, mutta ankkakisan seuraaminen ja kannustaminen osoittautui hurjan jännittäväksi. Lisää jännitystä oli silti vielä saatava ja sain kovan taivuttelun jälkeen ylipuhuttua Sampon mukaan yhteen hurjaan kieputtimeen.

Go, our duck!

Maanantaina oli sitten aika tehdä ensimmäinen tunnin junamatka töihin. Junalippu käytiin ostamassa heti viikonloppuna ja vaikka kausilipun hintavuuteen oli miten yrittänyt varautua, kirpaisi 357 puntaa (450€) silti. Töissä oli varauduttu uuden työvoiman saapumiseen ja me molemmat pääsimme tahoillamme heti kiinni työn sarkaan. Maanantaina päästiin muuttamaan asuntoon, johon piti ennen ensimmäistä iltaa löytää peitot, tyynyt, lakanat ja pyyhkeet. Onneksi Nottingham on alehaukan paratiisi ja halpisliikkeitä löytyy joka lähtöön.

2nd weekend

Robin Hood

Sampon Saksan työkaverit antoivat Sampolle synttärilahjaksi kaupunkikierroksen Nottinghamissa itse Robin Hoodin kanssa. Koska sää suosi, käytettiin koko seuraava lauantai Robin Hood city touriin. Vaikka emme normaalisti hirveästi mitään kierroksia harrasta, tämä kierros metsien sankarin kanssa oli aivan mahdottoman mielenkiintoinen. Robin Hoodiksi pukeutunut Ezekiel Bone on opiskellut historiaa ja käyttänyt Robin Hoodin tarun tutkimiseen viimeiset 15 vuotta. Kolmituntisen kierroksen aikana hän kertoi tarinoita niin alkuperäisestä Robin Hoodin legendasta kuin Nottinghamin kaupungistakin. Kierroksen päätteeksi jäimme vielä olusille Robin Hoodin kanssa ja saimme kuulla lisää tästä miehestä viitan alla.

Muuten olemme kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja ihmetelleet peribrittiläistä arkkitehtuuria. Nottingham on täynnä 1900-luvun alun tehdasrakennuksia ja asuintaloja sekä tietysti sellaisia raiskauksia kuin kotitalomme Marco Island, joka muistuttaa (ja jonka on tarkoituskin muistuttaa) kariutunutta risteilyalusta.

3rd weekend

Töissä kovasti väittivät, ettei Nottinghamissa nyt ihan joka viikonloppu ole kesäfestareita ja valtavia ilotuksia, mutta menoa on tuntunut riittävän. Viime viikonloppuna teimme pyöräretken vähän kaupungin ulkopuolella olevaan Wollaton Hallin, joka on lähes Downton Abbeyn veroinen vanha kartano, joka toimii nykyään museona. Omia pyöriä emme lopulta ennättäneet saada Düsseldorfista mukaan, mutta onneksi täältä löytyi huokeat menopelit, joilla välttää tuollaisia sunnuntaiajeluita tehdä. Kartanolle päästyämme ihmettelimme valtavia kenttiä täynnä pysäköityjä autoja sekä valtavaa ihmispaljoutta, mutta kyseessä oli jonkinasteiset ruokafestarit, jonka yhteydessä oli vaikka minkälaista lapsiperheen viihdykettä. Me pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa emmekä maksaneet 8 puntaa/pää, että olisimme päässeet festarialueelle maksamaan lisää rahaa ruokien maistelusta. Kartanoa ympäröi valtavat viheriöt, joilla laiduntaa laumoittain peuroja. Siinä kartanon tiluksia ihmetellessä tuli hyvinkin aristokraattinen olo.

Festarielämä jatkui sunnuntaina,  kun seurasimme 2,5 tuntia keskustan läpi kiemurrellutta sambakarnevaalia. Pääosin sää oli ihan miellyttävä, mutta pari kertaa kulkueen yllätti niin ravakka sadekuuro, että samba-asuissa tanssivia kävi sääliksi. Kulkue päättyi valtavaan väli-amerikkalaiseen ruokafestivaaliin. Kulkue oli kerännyt keskustaan paljon yleisöä, mukaan lukien vanhan papan, jolla oli mukana oma lemmikkipöllö, joka kuuliaisesti nökötti papan hartialla (nilkasta kiinni köytettynä).

Se mitä viikonloppujen välissä tapahtuu on vähemmän hohdokasta. Minä istun aamuisin ja iltapäivisin junassa reilun tunnin, ja kaikkine kävelemisineen työmatkaani menee 1,5 tuntia. Sampo käyttää tämän hyväksi ja venyttää päivää omalla toimistollaan, jonne on noin puolen tunnin bussimatka. Minun työni ovat aikalailla samaa mitä tekisin Suomessakin, mitä nyt alkuun työskentely uudella kielellä vaati totuttelua. Nopeasti sitä kuitenkin oppii! Sampo tuntuu olevan pitkästä aikaa niin innoissaan töistään, että pitää varoa, ettei se yritä jäädä kokonaan tänne. Nottingham - Helsinki ei nimittäin ole se helpoin reitti kulkea, minkä sain huomata kun varasin työreissun takia lentoja syyskuun alkuun.

Sampo odottaa hartaana alea entisessä kirkossa.

Asuntomme on aivan keskustan tuntumassa, joten omat jalat ovat näppärin kulkuväline, halusipa sitä sitten elokuviin, teatteriin, pubiin kaljalle tai intialaiseen syömään. Pubeja ja ravintoloita tästä kaupungista löytyy niin paljon, ettei kaikkea ennätä mitenkään kokeilla. Tähän mennessä on saatu jo hienoja ruokakokemuksia mm. väli-amerikkalaisessa Turtle Bay ravintolassa ja elävästi Intian matkan mieleen tuomassa Kayal ravintolassa, joka tarjoaa aitoa keralalaista ruokaa. Ja kyllähän me ne fish & chipsit on keretty jo maistaa. Heti ekana iltana, tietysti! Olutta ja siideriä on naukkailtu niin pubissa, joka ainakin väittää olevansa Britannian vanhin kuin vanhassa kirkossa, jonka on täytynyt siirtyä ehtoollisviinistä miedompiin juomiin houkutellakseen rahvaan jylhien kiviseiniensä sisälle. Ennakko-odotuksista poiketen oikein mainio maa tämä Englanti!