Costa Rican viidakoissa

Matkailumaana Costa Rica oli vallan mainio. Kaikki toimi, niin kuin pitikin. Kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja avuliaita. Costa Ricalaiset jonottivat säntillisesti ja kärsivällisesti vuoroaan odottaen, olipa kyse sitten bussista tai raha-automaatista. Missään vaiheessa ei tullut tunne, että joku yrittäisi ryöstää tai huijata. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin ystävällisesti ja välillä jopa uteliaasti. Lisäksi maa oli hurjan siisti. Vesijohtovettä teki kovasti mieli juoda, mutta loman pilaamisen riskiä ei kuitenkaan tehnyt mieli ottaa. Jos kyseessä olisi ollut pidempi vierailu, olisi vettäkin varmaan tullut vähitellen juotua.

Banaanisipsejä, nam!

Ticojen ystävällisyyttä osoitti hyvin majatalomme isäntä, joka kävi kuuden aikaan maanantai aamuna heittämässä meidät 12 km päähän bussiasemalle, eikä ottanut tästä vastaan mitään rahaa (ehkä hänen matikallaan kaksi yötä ja illallista toimi korvauksena..). Kaikki etelän suunnasta San Joseen menevät bussit pysähtyivät Uvitan edustalla olevalla ravintolalla ja me norkoilimme vapaita paikkoja. Ensimmäisellä yrityksellämme kuski ei suostunut ottamaan seisovia matkustajia, mutta heti toisen bussin kanssa tärppäsi. Näin saimme viettää 3 tunnin bussimatkan bussin lattialla istuen (koska seisomaankaan ei olisi mahtunut).

Missasimme täpärästi San Joseesta La Fortunaan lähtevän express-bussin ja olimme pakotettuja ostamaan liput regional-bussiin. Ero oli aika huima, kun expressillä matka olisi taittunut 1,5 tuntiin, me teimme matkaa 4,5 tuntia. Mutta onneksi tällä kertaa saimme istumapaikat, joten mikäs siinä vuoristomaisemia ihastellessa.

Aurinko laskee Arenalin taa, La Fortuna

Ennätimme vielä ennen auringonlaskua löytää La Fortunasta järkevän hintaisen huoneen perinteisestä sodasta. La Fortuna oli oikea turistirysä, sillä se on Arenal-tuolivuorta lähinnä oleva kaupunki. Costa Rica käänsi näin meille täysin toiset kasvot. Vaikka kylä ei ollut järin suuri, löytyi sieltä Burger King ja noin 300 extreme-tours-matkanjärjestäjää. Lähes kaikki kylän ruokatarjonta oli länkkäreille suunnattua ja vaikka yritimme kysyä viattoman näköiseltä sedältä kadun varressa parasta "sodaa", eli paikallisten suosimaa ruokapaikkaa, päädyimme syömään matkan tähän asti huonoimman casado-annoksen. Lisäksi ruoka ei välttämättä ollut aivan tuoreinta mahdollista ja illalla piti ottaa vähän mahalääkettä rommin muodossa. Huonon casado-kokemuksen päätimme huuhtoa alas kotisodassamme smoothiella. Costa Ricalla tuli nautittua lukemattomat tuoreista hedelmistä soseutetut smoothiet. Tämän illan kruunasi guanabana-smoothie (ehkä opaskirjamme ainoa fiksu matkavinkki).

Maanteiden paholainen, Jimny

Aamulla nautimme huoneen hintaan kuuluvan muna-pekoni-paahtoleipä-hedelmäaamiaisen, joka tarjoiltiin kokonaisen smoothielasillisen kanssa. Masut killillään tallasimme autovuokraamolle noutamaan "maastoautomme", jonka olimme illalla käyneet varaamassa. Mitkään hälytyskellot eivät alkaneet soimaan, kun vuokraamosta kerrottiin, että jos haluamme Arenal-tulivuorelta Monteverden kansallispuiston alueelle, tarvitsemme nelivedon ja matkaan aikaa "2 tuntia päällystetyllä ja 2 tuntia päällystämättömällä tiellä". Ripustimme edellis-illan pyykkisession jäljiltä olevat märät pyykit peräkonttiin kuivumaan ja huristelimme tulivuorelle.

Arenal on jatkuvasti aktiivinen tulivuori, joka pössäytteli edellisen kerran suuremmin vuonna 2010. Ilmeisesti meilläkin olisi ollut edellisenä yönä mahdollisuus nähdä La Fortunan huipulla tulen katkua, jos emme olisi nukahtaneet raskaan matkustuspäivän päätteeksi jo yhdeksän aikaan. Tallustelimme muutaman tunnin lenkin tulivuoren alla rehevöittävässä sademetsässä ja bongailimme lintuja ja muita eläväisiä. Kävelylenkin päätepisteenä oli vuoden 1998 purkauksen laavavirta, joka oli vähitellen peittymässä matalan kasvillisuuden peittoon. Vertasimme tietenkin paikkaa Islantiin, ja täällä pitempi kasvukausi ja lämmin, kostea ilmanala auttoivat kasvillisuutta rehottamaan huomattavasti nopeammin.

A'a -laavaa etualalla, Arenal höyryineen taaempana

Arenal-järvi ja taustalla Arenal-tulivuori

Reippailun jälkeen oli aika aloittaa tuskien taival Monteverden luonnonsuojelualueelle. Reitti kiersi ensinnä kauniin ja tuulisen Arenal-järven ympäri. Järvi oli syntynyt 1979 patohankkeen yhteydessä ja hukuttaneet alleen kyliä ja metsiä. Oli helppo uskoa pysyvänsä oikealla reitillä, sillä matkan varrella oli jatkuvasti ravitsemusliikkeitä, jotka markkinoivat itseään englanniksi. Mekin kannatimme Macademiapähkinätilan toimintaa ja maksoimme 15$ leivästä. Oli kyllä ehkä paras leipä, mitä kumpikaan oli koskaan syönyt. Tässä kuvassa olemme vielä autuaan tietämättömiä, mitä on luvassa. Arenal-järven ympäri ajettiin kippuraista, mutta kuitenkin hyvin asfaltoitua tietä.

Kivinen tieni vain jäljelle jää

Riemu ratkesi, kun pääsimme sille päällystämättömälle tielle. Ja onhan noita sorateitä ennenkin ajeltu. Tämä kivinen vuoristotie vaan ei millään tavalla vastannut itä-suomalaisia mökkiteitä. Apukuskilta melkein irtosi paikat hampaista ja kummankin selkäranka varmaan lyheni senteillä. Kuvan hetkellä tie on jopa ihan hyväkuntoinen, ei yhtään kuoppaa näkyvissä. Tätä siis 1,5 tuntia, keskinopeus 20 km/h. Auton hanskalokerolle rynkytys oli liikaa ja perille päästyämme se sanoi sopimuksensa irti. Onneksi olimme ottaneet täysvakuutuksen, eli emme joutuneet maksumiehiksi.

Saavuimme Santa Elenan kylään sopivasti ennen auringonlaskua ja löysimme kivan majapaikan Cabinas Eddy. Reissun ainoa yösija, jossa odotti joutsenpyyhkeet! Hämmentävää Santa Elenassa oli, että kivisten sorateiden päässä nököttävä kylä oli joka puolelta asfaltoitu! Illallinen syötiin jännittävässä, mutta totaalisen ylihinnoitellussa Tree Housessa. Ravintola oli kirjaimellisesti rakennettu puun ympärille. Vaikka casado olikin reissun huonoin ja kallien, oli ympäristö ainakin jännittävä.

Eddy antoi niin hyvät vinkit Monteverden alueen koluamiseen, että päätimme pysyä kaksi yötä. Varasimme illalle eläinsuojelualueen yö tourin ja lähdimme aamiaisen jälkeen pilvimetsään seikkailemaan. Luonnonpuiston sisäänkäynti oli 15$/pää ja reitit oli hyvin merkitty ja kartankin sai suunnistuksen avuksi. Oli sateinen päivä, joten olimme täysin pilvessä. Eläimiä ei juuri nähnyt, ne kun eivät oikein tykkää ihmisistä. Hassuja kasveja sen sijaan näkyi paljonkin. Uskomattominta oli metsän vehreys ja tiheys. Rakennetulta polulta metsään poikkeaminen ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus.

Eddyn suosituksesta kävimme kiipeilemässä tässä fiikuksessa. Puuta olisi voinut kiivetä ainakin 30 metrin korkeuteen, mutta me tyydyimme vähän matalampiin korkeuksiin. Illan eläintourilla selvisi myös näiden puiden kasvutarina. Fiikus kasvaa ilmasta maahan, eli se saa alkunsa jonkin toisen puun oksalta, mistä se ulottaa juurensa alas maahan. Fiikus kietoutuu emäpuunsa ympärille ja lopulta tukehduttaa ja tappaa sen. Lahottajat syövät kuolleen puun, jolloin fiikus jää ontoksi ja unelmalliseksi kiipeilytelineeksi.

Yön pimeydessä valokuvaamisen jätimme niille, joilla oli kunnon kamerat. Jännittävintä oli ehkä nähdä elävä tarantella puolen metrin päästä. Lisäksi spottasimme laiskiaisen, joka oli puussa uinumassa. Kiertelimme metsässä oppaiden kanssa ja sohimme taskulampuilla sinne tänne. Oppaiden asiantuntemus oli kunnioitustaherättävää. He löysivät n. 25 cm pitkän keppisirkan, jota ei paljaalla silmällä olisi tikusta erottanut. Lisäksi lehtisirkka oli valoa vasten aivan lehden näköinen. Lisäksi näimme Costa Ricalaisen kyyn, joka olikin suomalaisesta serkustaan poiketen vihreä ja keltaraidallinen.

Koska emme olleet vieläkään onnistuneet löytämään mistään viidakosta apinaa, jouduimme ottamaan seuraavana aamuna suunnan kohti kaltoin kohdeltujen eläinten eläintarhaa.

Rantaelämää Costa Ricalla

Bussilla vuoristomotaria

Costa Ricalle saavuttiin myöhään keskiviikkoiltana. Ennakko-odotukset olivat aikalailla nollissa ja olikin hurjan jännittävää katsella lentokoneen ikkunasta alla kiemurtelevia valaistuja katuja ja vuoristoteitä. Jostain syystä olimme jo tässä vaiheessa ihan vakuuttuneita, että jompi kumpi laukku on jäänyt matkan varrelle, joten koimme suuren ilon hetken kun rinkka ja laukku laskettelivat hihnalta vastaan ensimmäisten joukossa.

Eka bussimatka jännittää

Lentokentällä oli iloinen veikko meitä vastassa ja lapussakin luki jotain etäisesti Köylijärveä muistuttavaa. Etukäteen tilattu taksikyyti lentokentältä Alajuelaan oli kyllä suuri helpotus, sen verran hässäkkää tuntui lentokentän ympäristössä olevan. Hotellilla oli omistaja vastassa, ja hän antoi hyvät alkuvinkit Costa Ricalla matkustamiseen. Hän varoitteli, että autovuokrat voivat olla pilvissä näin sesonkiaikaan ja hän suositteli kokeilemaan bussimatkustamista. "Ei paikallisilla ole varaa omilla autoilla kulkea, joten bussiverkosto on todella kattava ja hinnat huokeita." 

Aamiaisen jälkeen saimme vielä toiselta hotellin työntekijältä vinkit, miten pääsemme helposti hotellilta Alajuelan keskustaan, ja että "joku kyllä auttaa teidät San Joseen lähtevien bussien terminaliin". Näillä vinkeillä siis päätimme lähteä liikenteeseen bussivaihtoehdolla. Hotellin neitokainen oli aivan oikeassa: ei tarvinnut kauaa haahuilla Alajuelan bussiterminaaleilla eksyneen näköisenä, kun banaanikauppiassetä lähti meitä kädestä pitäen ohjaamaan San Joseen lähtevien bussien terminaaliin.

Bussisysteemiä oli etukäteen haukuttu opaskirjassamme "todella vaikeaselkoiseksi" ja siltähän se ensi alkuun tuntuikin. Bussiliikennettä hoitaa useampi yksityinen firma, joista kukin liikennöi linjoja pääkaupungista San Joseesta johonkin suuntaan. Jokaisella firmalla on oma bussiterminaalinsa, ja nämä kaikki on ripoteltu pitkin kaupunkia. Busseja on Express- ja regional-linjoja, joista regionalit pysähtelee matkalla kylissä poimimassa lisää matkalaisia kyytiin ja näin matka-ajat ovat pitempiä. Lisäksi osa firmoista tarjosi huomattavasti huokeampia lipun hintoja, jolloin matkat kulkivat maksullisten motareiden sijaan kippuraisia vuoristoteitä pitkin. Kaikki terminaalit olivat hyvin vartioituja ja vartijat olivat hyvin auttavaisia. Kaikki bussit, millä matkustimme, olivat oikein moderneja ja viihtyisiä, vaikka koneellista ilmanvaihtoa ei ollutkaan. Asia erikseen on tietysti vielä kaikki etukäteen netistä löydetyt shuttle-firmat, jotka tarjoavat poskettoman hintaisia linjoja pääasiassa turisteille.

Bussiterminaalin Soda

San Joseessa meidän piti siis vielä päästä Alajuelan bussiterminaalista eteläiselle Tyynenmerenrannikolle lähtevien bussien terminaaliin. Meillä sattui mahdottoman hyvä tuuri taksikuskin kanssa. Hän puhui todella hyvää englantia, antoi paljon matkavinkkejä Tyynenmeren rannikolle, varmisti meille oikean bussin ja auttoi vielä terminaalissa ostamaan oikeat liput.

Tämän takia yritettiin löytää jostain matkatavarasäilytystä.

Bussimatka San Joseesta Dominicalin surffikylään kesti nelisen tuntia ja matkalla pidettiin taukokin. Emme taaskaan oikein tienneet mitä odottaa. Sampo oli tutkinut opaskirjasta, että Dominicalin pitäisi olla hieman rauhallisempi, eikä niin turistisoitu rantakohde, joka on suurten aaltojensa ansiosta erityisesti surffareiden suosiossa. Bussi pudotti meidät keskelle valtatien vartta. Toinen kyydistä jäänyt matkustaja viittilöi meille oikean suunnan Dominicalin kylään. Kylän hiekkateillä perässävedettävä osoitti ensimmäistä kertaa kelvottomuutensa. Lähinnä villakangastakit ja talvikengät sisältävälle laukulle yritettiin keksiä säilytystä niin lentokentältä kuin ekasta hotellistakin, mutta missään ei tarjottu tavarasäilytyspalvelua. Joissain hotelleissa tämä palvelu olisi tietysti ollut tarjolla, mutta eipä asia tullut vielä silloin mieleen, kun ensimmäistä majapaikkaa varattiin. Samsonite kyllä osoitti kestävyytensä ja voimmekin siis suositella kyseistä laukkua vaativammallekin käyttäjälle.

Playa Dominical

Kylänraitti oli nopeasti kävelty ja majoitusvaihtoehdot kartoitettu. Huone aamiaisineen irtosi 50 $/yö ja ennätimme vielä iltauinnillekin hiekkarannalle. Tyynenmeren aalloissa lilluessa tuntui hullulta, että olimme vasta aamulla lähteneet suurkaupungista oikeastaan ilman minkäänlaista suunnitelmaa.



Illalliseksi syötiin ensimmäiset viralliset paikallissapuskat, casadot. Casadon pääsisältönä on pavut ja riisi sekä valinnan mukaan liha ja muut höystöt sen mukaan, mitä kaapista on milloinkin sattunut löytymään. Casadoja syömällä vältti parhaiten mahataudit, heti tuli vatsanväänteitä kun kokeili ensimmäistä kertaa jotain länsimaista ruokaa. (Lisäksi heikolla espanjantaidolla oli parempi opetella tilaamaan yksi ruokalaji ja pidättäytyä siinä loppuloma...)

Auringonlasku Playa Dominicalilla

Uvitan kylillä

Koska emme uskoneet sisäisten surffareidemme löytyvän, jatkoimme paikallisbussilla matkaa rantaa pitkin kohti etelää. Uvita oli pieni kylä luonnonsuojelualue Playa Uvitan sisämaanpuolella. Tässä kohti espanjantaito oli kehittynyt jo niin, että onnistuimme saamaan yöksi huoneen pelkkää espanjaa puhuneelta herttaiselta tädiltä. Täti varoitteli, että kaikki arvotavarat kannattaa jättää huoneeseen, eikä ottaa mukaan luonnonsuojelualuerannalle. Samanlaiset kyltit tulivat myös puiston porteilla vastaan. Luonnonpuistoon piti maksaa 6$/hlö/pvä pääsymaksu, eikä puiston alueelta löytynyt mitään kaupallista toimintaa. Vaihdoimme taas nopeasti majoituttuamme uimavermeisiin ja lähdimme tutkimaan rantaa.

"Säälittävä puro" ainakin laskuveden aikaan.

Pelastajavene ja etualalla taas sama säälittävä puro

Ylitimme vaatimattoman puron ja jatkoimme hiekkarantaa kauemmas porteilta. Pidimme mangonsyöntitauon palmujen katveessa ja uiskentelimme vähän, kunnes aallot alkoivat tuntua aika hurjilta. Kun aloimme lähestyä kävelyn alkupistettä, olikin vastassa yllättäen vuolas virta ja jotain varoituskylttejä krokotiileista. Joku toinenkin pariskunta oli jäänyt nousuveden taa saarroksiin ja heitä oli juuri tulossa auttamaan jonkun matkanjärjestäjän kalastusvene. Näytimme virran varrella kai sen verran eksyneiltä, että kalastaja nappasi meidätkin kyytiin, ajoi meidät kaikki lähemmäs puiston portteja, eikä ottanut vastaan muuta kuin hämmentyneet kiitokset. Ilmeisesti aika tavallista, että ihmiset jäävät joen taa, nousuveden jalkoihin. Lyhyt moottoriveneajelu rannan valtavissa aalloissa oli kyllä kunnioitusta herättävä kokemus. Aika haastavat olosuhteet hallita isoa venettä alati muuttuvassa rantavedessä.


Nousuvesiseikkailun jälkeen teimme iltapäiväkävelyn kaupalle ja otto-automaatille. Opimme vähitellen, että pientäkin "urheilua" vaativat toiminteet on ohjelmoitava reilusti iltapäivän puolelle tai aikaiseen aamuun. Esimerkiksi yöpaikan etsiminen täsmälleen keskipäivällä reput ja rinkat selässä aiheuttaa vain turhautumista ja hätiköityjä päätöksiä.

Playa Uvita ilta-auringossa

Playa Uvitan Whale's tail, ilmakuva varastettu.

Edellisen päivän nousuvesiseikkailusta oppineena selvitimme, mikä on paras hetki tutustua Playa Uvitan erikoisuuteen: valaan pyrstöltä näyttävään sedimenttikivimuodostelmaan niemen kärjessä. Samaisesta pyrstöstä sekä lähialueen vesissä elelevistä valaista on saanut nimensä myös kyseinen luonnonpuisto, Marina Ballena.

Teimme siis aamukävelyn valaanpyrstölle ja ihmettelimme niemen molemmin puolin lyöviä aaltoja. Aikaisen aamukävelyn jälkeen söimme perinteisen Gallo Pinto aamiaisen (papuja ja riisiä) ja jatkoimme matkaa edemmäs etelään.

Valaan pyrstöllä

Uvitan kylillä bussia odotellessa

Asetuimme Uvitan kylänraitille toivorikkaana odottamaan bussia, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Avulias tico (kuten Costa Ricalaiset itseään nimittävät) vinkkasi, että odotimme ehkä väärässä risteyksessä. Kun kerroimme, että suuntanamme on Playa Pinuela, hän yritti varoitella, ettei sielläkään ole mitään palveluja, vaan kyseessä on samanlainen luonnonsuojelualue. Otimme kuitenkin taksin ja sanoimme kohteeksi Playa Pinuelan. Taksikuskihan ei sitten puhunut lainkaan englantia ja hänelle selvisi vasta matkalla, että haluamme rannalle, joka ei tarjoa majoitusta, eikä meillä ole myöskään hankittuna mistään majoitusta. Nokkelana kaverina setä kuitenkin soitti nopeasti englannintaitoiselle kaverilleen, jolle sitten puhelimessa yritin kertoa, minkälaista majapaikkaa etsitään. Setä kurvasi highwayn varressa olevaan motelliin, josta saimme taas huokean yösijan.

Playa Tortuga

Motellilta oli lyhyt kävelymatka Playa Tortugalle, jonne suuntasimme taas pahimmoilleen päivän kuumimpaan aikaan toiveissa löytää "joku palmu", jonka alla odotella päivän kuumimman ajan yli.

Sieltä ne on lähteneet maailman valloitukseen!

Ranta oli aivan autio, eikä palmujakaan löytynyt kuin tämä yksi, joka oli parhaillaan kohtaamassa loppunsa nousuveden kynsissä. Alkufiilis täysin autiolla rannalla oli vähän pelottavakin. Bongailimme autiolta hiekkarannalta leguaanien sekä kuoriutuneiden kilppareiden jälkiä.

Illalla söimme motellilla ja ihmettelimme paikallisten menoa. Motellin jalkapallokentällä oli käynnissä futispelit ja kokonaiset perheet olivat tulleet kannustusjoukkoihin.

Playa Tortuga

Playa Pinuela

Varasimme seuraavalle aamulle kajakkiretken ja motellin omistaja ystävällisesti heitti meidät aamulla Playa Pinuelalle odottelemaan matkanjärjestäjää. Kävelimme rannalle ja totesimme, että telttaleirintäalueella meidän yöpyminen olisi tuskin onnistunut. Victor köröttelikin pian paikalle maasturillaan. Kajakit ja tykötarpeet ladattiin rannalle ja Lalo-herra jäi meidän retken ajaksi vartioimaan autoa rannalle (hieno ammatti Lalolla).

Alkuun naureskelin punaisille kypärille, joita Victor vannotti meitä käyttämään aina rantautuessa ja rannasta poistuessa sekä kallioilla. Ensimmäisen kaatumiseen päättyneen rantautumisen jälkeen kypärä tuntui todella mukavalta melontavarusteelta!

Jaa mitenniin sääret paloi..?

Retken pääkohteena oli meloa Playa Pinuelalta etelään seuraavalle Playa Ventanas rannalle. Ventanas tarkoittaa ikkunoita ja ranta on saanut nimensä rantaa ympäröivistä lukuisista luolista. Yritimme meloa suurimman luolan läpi kajakilla, mutta mainingit olivat niin valtavat, että veden korkeus luolassa vaihteli useita metrejä, joten ihastelimme vain luolaa ulkoapäin. Saimme kokea korkeiden maininkien heittelyt eräässä kapeikossa ja jo se oli tarpeeksi jännittävää näin merimelonnassa vasta-alkajalle.

Victor valikoi meille "pienen" aallon, jolla surffaisimme kajakilla rantaan Playa Ventanasille. Aallolla kajakin vauhti nousi huimaksi ja aalto lähti viemään meitä ja vaikka Victor oli kovasti opettanut meille, mitä tehdä, ainakin minä menin aivan vapaamatkalaisena, mikä päättyi siihen, että heitimme kajakilla katon kautta ympäri. Hetken verran keräilimme tavaroita hiekkarannalta, mutta pahimman kolauksen oli ehdottomasti kokenut vain itsetunto.

Isoimmalla luolalla maininkeja ihmettelemässä

Victor oli varannut mukaan hedelmävälipalaa ja hän kävi poimimassa meille rannalta kookospähkinän, jonka hän näytösluontoisesti kuori ja tarjoili siinä silmiemme edessä. Myös rannalla oli mielettömiä luolia, joiden läpi pääsi näin laskuveden aikaan kävelemään. Samaan aikaan kun me ihmettelimme luolia, Victor surffaili kajakillaan ranta-aalloissa ja veti itsekin pari kertaa komeasti ympäri. Tämä kajakkisurffaus oli ihan uusi urheilumuoto meille.

Ventanaksen aallokkoiselta rannalta lähtökin oli jännittävä kokemus, vaikkakin oltiin vain kyytiläisinä, kun Victor työnsi meidät aaltojen läpi.

Paluumatkalla merenkäynti alkoi lisääntyä, mutta kallioiden suojassa aallokko taas rauhoittui. Päivän toisella ja viimeisellä rantautumisella olimme vähän paremmin kärryillä mitä tehdä. Aaltokin saattoi olla hieman pienempi kuin Ventanaksella aiemmin. Kajakki täyttyi kokonaan kyllä vedestä, mutta pysyimme kuitenkin pystyssä! Onnistumisen tunteeseen oli mahtava lopettaa kajakkiseikkailu. Saimme Victorilta ja Lalolta vielä kyydin takaisin Uvitaan, missä kuivattelimme märät kamppeemme ja fiilistelimme tämän reissun viimeisen nousuveden ja hiekkaranta-auringonlaskun.

New York, New York

Grönlannin etelärannikkoa

Häämatkaksi ristitty kaksiviikkoinen on pakko käsitellä pienemmissä palasissa, jotta kukin kokemus saa arvoisensa palstatilan. Raportointi on hyvinkin pikkutarkkaa lähinnä omalle muistilevylle tallentamisen vuoksi. Feel free to skip the first 4 chapters. Kuvat suurenee klikkailemalla.

Lähtötilanteessa jännitettiin, päästäänkö edes matkaan. Yhdysvaltojen itärannikon talvi on ollut kylmin ja lumisateisin hetkeen, ja pari päivää ennen meidän lähtöä sama lento Lontoo-JFK oli peruttu. Matkaa edeltävänä iltana lento oli kuitenkin "Scheduled" joten uskalsimme pakata matkalaukut ja asettaa herätyksen klo 4:45.

Olimme vasta joululomalla kerenneet kirota Helsinki-Vantaan lentokenttähintoja, mutta jopa ne kalpenivat Düsseldorfin kentän kahvin hinnalle. Häämatka alkoi siis yhteisen hyvän jakamisen merkeissä yhdellä aamukahvilla.

Vaihto Lontoossa sujui nopeasti syömällä ensin lentokoneessa tarjottua leivänkänttyä tukevampi aamiainen, jonka jälkeen olikin hyvä liueta paikalta palohälytyksen saattelemana. Onneksi hälytys osoittautui lyhyenlaiseksi, jotta kerettiin vielä morjenstamaan käytävällä aivan yllättäen ja pyytämättä vastaan kävellyt tuore lankomies! Maailma on pieni.

Altantin ylittävän lennon teki erityisen mukavaksi rennon rempseä lentohenkilökunta sekä American Airlinesin kattava elokuvavalikoima. Viihdytin itseäni kolmella leffalla, jotka oli olleet katsontalistalla jo pitkään: Blue Jasmine, Unelmien pelikirja sekä Itse ilkimys. Sampo katsoi jotain draamaa jossa oli "liikaa eroottisia kohtauksia julkisesti katseltavaksi". Lisäksi tarjoiltiin vielä kaksi ateriaakin sekä mainiot näkymät Grönlannin etelärannikolle!

 

Ensikosketus

New York otti meidät lämpimästi vastaan reippaalla räntäsateella, jonka vuoksi näppärä AirTrainkään ei toiminut. Ennakkoon suunniteltu kotiutuminen piti siis laskelmoida uudelleen, mutta jo tunnin päästä laskeutumisesta laskimme rännästä märät matkatavarat lämpöiseen hotellihuoneeseen Manhattanilla. 

Räntäsateen loputtua napattiin metro Times Squarelle, minkä jälkeen iltakävelyllä käveli vastaan mm. Macy's, Empire State Building, Flatiron Building, Madison Square Park ja lopulta Union Square Park, jonka laidalla syötiin illallisburgerit, jotka huuhdottiin alas pienpanimo-oluella. Yritin pelkäämättömästi tilata rootbeerin, mutta tarjoilija sanoi tuovansa ensin minulle pelkän "maistiaisen". Maistiaiseenhan se jännä makuelämys sitten loppuikin ja oli turvallisempi siirtyä ihan tavalliseen stouttiin.

Times Square

Ei nähty SVU:n kuvausryhmää

 Seuraava aamu valkeni Sampolle jo klo 05:00 ja minulle muutamaa tuntia myöhemmin aurinkoisena ja kirpsakalla pakkasella höystettynä. Teimme aamukävelyn Brooklyn Bridgelle ja ohitimme mm. New York City Courthousen, joten Sampo pääsi fiilistelemään Law and Orderia. Nautimme aamiaisen leipomokahvilan antimilla World Financial Centerin suunnilla ja haahuilimme Financial Districtillä pohdiskelemassa 9/11 iskuja.

Tää oli se Brooklyn Bridge. Käveltiin vaan puoliväliin asti, sitten pakkanen ja tuuli vei voiton.

Pakkanen ja viima yritti kovasti kylmettää meidät matkalaiset, mutta me sukelsimme sitä Chicago-musikaalin suojiin. Olisi ehkä riittänyt, että liput olisi ostanut TKTS-kojulta, sillä esityksessä oli vielä vapaita paikkojakin (tosin ne ei välttämättä olisi olleet niin pitkäjalka-ystävällisiä, kuin meidän ennakkohankitut paikat).

Maanantai käynnistyi tukevalla diner-aamiaisella ja kävelyllä kiireisten Chinatownin kortteleiden läpi. Ihmettely jatkui Sohoon, josta löytyi Carrien kotikatu (jolla piti tietysti poseerata) sekä Mangolia bakery, jonka kuppikakut piti tietysti kokeilla. Matkaa jatkettiin Chelsey-marketille, mistä sitten palattiin parit askelmerkit taaksepäin etsimään kadonnutta kameraa. Kamera löytyi, säästyttiin pelkillä sydämentykytyksillä ja itsemme torumisella. (Ohitit juuri matkan ainoan takaiskun!)

Kuppikakku maistuu ja kamerakin on vielä tallella!

Illalle ei ollut suunniteltuna sen suurempaa ohjelmaa, joten ostimme katukauppiaalta liput stand-up iltaan. Jonkinlainen ennakkotutustuminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä "klubi" osoittautui hyvin piskuiseksi ja yleisöksi oli saatu meidän lisäksemme vain 6 muuta turistia. Lisäksi klubin lämmityslaitteistossa oli jotain vikaa ja istuimme kaikki iloisesti takit päällä koko esityksen ajan. Koomikot ja komediennet pistivät kuitenkin tilanteesta huolimatta (tai sen ansiosta) parastaan ja ilta oli lopulta oikein viihdyttävä. Ehkä kuitenkin olisi turvallisempi ostaa stand-up liput jostain muualta, kuin kadulla kaupittelevalta parivaljakolta.

Lähestyvä superbowl näkyi joka kulmalla

Tiistaiksi pakkanen kiristyi entisestään, joten jouduimme keksimään jotain sisätilapuuhaa pysyäksemme lämpiminä. Aloitimme siis pitkällä pannukakku-aamiaisella, jota seurasi useampituntinen vierailu luonnontieteenmuseoon. Museo oli yllättävän paljon erilainen kuin vaikka Lontoon luonnontieteellinen. Museossa oli yllättävän paljon myös ihmishistoriaa ja tietoa eri kulttuureista. Lontoon dinosaurusosasto vie kyllä New Yorkin vastaavasta voiton.

Vanhempi koripallofani innoissaan.

New Yorkin matkaosuuden kliimaksi koettiin tiistai-iltana, kun Knicks kohtasi Boston Celticsin Madison Square Gardenissa. Liput hankittiin etukäteen välityssivustolta, joka myy eteenpäin kausikorttilaisten tarjoamia käyttämättömiä paikkoja. Koska Paul ei halunnut tulla tänä tiistaina peliin, me istuimme hänen paikoillaan! Näin erityisesti koripalloon vihkiytymättömällekin pelissä riitti viihdettä. Peli katkaistiin jatkuvasti mainoskatkojen ja pelitaukojen takia, ja paikalla olevaa yleisöä viihdytettiin "kiss cam"eilla, kilpailuilla ja muilla.

Vaikka viidessä päivässä ennätti nähdä ja kokea paljon, jäi silti vielä aika paljon seuraavaankin kertaan. Matka jatkuu Costa Rican rannoille, kunhan ennättää pyykinpesun lomassa lisää kirjoitella. Toinen matkalaukku viipyi JFK-DUS -välillä viisi päivää, joten jälkipyykkikin on päässyt venähtämään.

Näkymä hotellin kattoterassilta.

Lähtiessä vielä komea näkymä koneen ikkunasta Manhattanille. Keskellä Freedom Tower.