Ensimmäinen hääpäivä Skotlannissa

Pitkästä työmatkasta ja heikohkosta keittiön varustelusta johtuen meillä on ollut mukava perinne mennä perjantaisin suoraan juna-asemalta ulos syömään. kahden viikon takainen perjantai oli ehkä heikoin esitys tähän mennessä. Lähdimme suoraan minun junaltani tien päälle ja ajelimme ensimmäiset 3 tuntia suoraa soittoa lähelle Englannin ja Skotlannin rajaa ja pysähdyimme huoltoasemalle syömään burgerit.

Illan pimeydessä kurvailimme kiemuraista tietä alas New Lanarkin laakson pohjalle ja ihmettelimme edessämme nousevia valaistuja, jyhkeitä kiviseiniä ja olimme varmoja että olemme varanneet tietämättämme yöpaikan vanhasta vankilasta. Jäyhällä tavalla herttainen hostellin pitäjä mies otti meidät vastaan ja kaivoi kukkaruukun alle piilottamansa avaimen ja opasti meidät sokkeloisten käytävien läpi huoneeseemme. Lähdimme vielä lyhyelle iltakävelylle tutkimaan tarkemmin paikkaa, josta olimme vain halvan hinnan vuoksi varanneet hostellihuoneen. Nopealla kävelyretkellä selvisi, että olimme 1700-luvun lopulla rakennetulla puuvillatehdasalueella ja hostellirakennus on muinoin majoittanut tehtaan työntekijöitä perheineen. Tehdasalueen rakennukset oli entisöity komeasti ja kylä osoittautui Unescon maailman perintökohteeksi. Tunnelma ikivanhojen korkeiden kiviseinien keskellä yön pimeydessä ja kevyen sumun saartamana oli todella aavemainen. Tunnelman rikkoivat vain hotelliksi muutetun tehdasrakennuksen ikkunoista kantautuvat hääjuhlan äänet.

Aloitimme aamun reippaalla skottilaisella aamupalalla ja kokeilimme myös ensimmäistä kertaa haggista, joka ei lopulta ollut hirveästi suomalaista maksalaatikkoa ihmeempää. Olimme tilanneet etukäteen hostellin nettisivuilta myös ”lunch bag”in koska tiesimme suuntaavamme suoraan hostellilta luonnonpuistoon vaeltamaan. Setä latasi meille täyden kassillisen ruokaa, perinteisiä perunalastuja myöten. Toipuaksemme hieman muhkeasta aamiaisesta teimme lyhyen kävelyn kylän laitamalla oleville vesiputouksille, vaikkei tunnelma aamuauringon paisteessa yltänytkään aivan edellisillan tasolle.

Ajelimme tunnin verran ohi (läpi) Glasgown Loch Lomondin kansallispuiston alueelle ja latasimme vaelluskengät jalkaan. Olimme jälleen aivan ylivarustautuneita sadekamppeinemme ja paahtava aamuaurinko sai hien virtaamaan heti Ben Lomondin vuoren alarinteillä. Ylöspäin noustessa onneksi virkistävä tuuli pääsi paikoin puhaltamaan reitille, joka nousi tasaisen jyrkästi kohti huippua. Hyvä sää oli saanut väen liikkeelle ja vuoren rinteellä tuli paljon vastaan (ja ohi) paikallisen kuuloista väkeä. Lämpimän auringonpaisteen ansiosta Loch Lomondin laakso peittyi autereeseen, joten vaikka me saimme ihastella vaihtuvia, upeita maisemia ylöspäin kiivetessämme, kamera ei onnistunut niitä aivan samalla tavalla vangitsemaan.

Huiputettuamme vuoren kaivoimme isännän eväspussukat repusta ja pidimme ansaitun lounastauon lähes 1000 metrin korkeudessa. Lounastauon ohjelmanumerona seurasimme vierestä, kun viereisen seurueen pikkupoika onnistui veljesten välisen kinan seurauksena pudottamaan reppunsa, joka komeasti tömähdellen tippui lounaspaikan alla avautuvaan rotkoon. Itkuhan siitä tuli, eikä edes auttanut että äiti totesi, että ”onneksi kännykkä säilyi kun se oli kädessäsi”. Vuorelle noustiin leveää ja hyvin muotoiltua polkua pitkin, mutta lounastauon jälkeen polku muuttui kapeammaksi ja vuoren rinteen laskeutuminen kävi melkein hitaammin kuin nousu.

Matkamuistoksi vuorelta saatiin ruskettuneet posket ja muutama kutiava mäkäräisen purema.

Lopulta vaellus toi meidät järven rannassa odottavan auton luo ja vuorenvalloittajilla oli taas kerran voittajaolo.

Ihasteltuamme hetken järven rannassa auringon paisteessa hyppäsimme uljaan ratsumme kyytiin ja huristelimme pitkin kumpuilevien lampaiden laidunmaiden Stirlingiin. Sieltä meillä oli valmiiksi varattuna ihastuttava B&B 1876 vuonna rakennetusta viktoriaanisesta kivitalosta, jonka omistajaperhe oli kunnostanut upeaan kuntoon. Löysimme Stirlingin somasta keskustasta huikean illallispaikan nimeltään Loft ja söimme vahingossa 3 ruokalajin illallisen, jonka jälkeen oli hyvä palata viktoriaanisen talon mahonkiportaikon kautta lepuuttamaan vaelluksen turruttamia jäseniä.

Sunnuntai-aamu aloitettiin rouvan valmistamalla jälleen täyttävällä skotlantilaisella aamiaisella, millä pärjäsi  hyvin iltaan asti. Opaskirjojen vinkkaamana maksoimme sisäänpääsyn Stirlingin linnaan ja osallistuimme jopa opastetulle kierrokselle. Oppaalla oli mielenkiintoisia juttuja kerrottavanaan linnasta ja me tutkimme hyvin vaikuttuneina suurella rahalla kunnostettua linnaa. Kallis sisäänpääsy ei siis ehkä kierroksen jälkeen enää harmittanut niin paljoa, kun näki, että raha menee todellakin linnan ja satojen muiden samantapaisten kohteiden entisöimiseen ja kunnostamiseen.

Linnakierroksen jälkeen otimme suunnan kohti Edinburghia ja viimeistä varattua yöpaikkaa, The Royal Scots Clubia. Tästäkään ei ennalta oltu arvattu, että kyseessä on herrasmies klubin tarjoama majoituspalvelu. Olihan se nyt komeata kellistää ensimmäisen hääpäivän iltana pää tyynyyn omassa sviitissä!

Matkalla Edinbughiin reitille osui yksi skotlantilaisen insinöörityön taidonnäyte: Forth Bridge, rautatiesilta, joka on avattu vuonna 1890. Hotelliin majoittumisen jälkeen ennätimme tehdä pienen kävelyn ilta-auringossa ja hämmästelimme Unescon maailmanperintökohteeksi julistettua kaupunkia.

Sampo oli varannut hääpäivän illalle vanhasta kaupungista kunnon fine dining ravintolan nimeltään Wedgwood, jossa nautittiin Edinbughin pimenevässä illassa kokin tervehdyksineen niin monta ruokalajia, että taisimme mennä laskuissa sekaisin. Onneksi pystyimme täysine vatsoinemme pyörimään hotellille alamäkeen New Towniin. Kotimatkalla pysähdyimme vielä iltamyssyille tarkistamaan aidon skottilaisen viskin laadun. Sampo avasi baarimikon kanssa pelin kysymällä: "have you got any single malt whiskeys?", johon vastattiin "Yes we do...actually over 70."

Ei me sitten lopulta maisteltu kuin 4 niistä ja ensimmäistä kertaa minäkin pystyin sanomaan pitäväni viskistä!

Maanantai-aamu valkeni hyvin sateisena. Vaikka Royal Scots Clubin dining roomiin oli muutoin pääsy kielletty farkuissa, pääsimme me sentään poikkeusluvalla aamiaiselle nauttimaan uppopaistettuja munia ja graavilohta. Jaksoimme muutaman tunnin tallata keskustan katuja joka paikkaan tunkeutuvasta sateesta huolimatta, mutta lopulta sade vei meistä voiton ja me lähdimme ajamaan takaisin kohti poutaisempaa Englantia. Skotlannissa ajellessa huomio kiinnittyi hyvin aggressiiviseen vaalimainontaan itsenäisyyden puolesta sekä vastaan. Yes- ja No- kylttejä oli pystytelty pitkin pihoja ja peltoja sekä kaupungeissa ikkunoihin. Heti matkamme jälkeen tulos koitua hiuksen hienosti itsenäisyyttä puolustavien tappioksi ja näin meidän skottilaiset setelit kävivät kahvilassa vielä tänäänkin.

Ikimuistoisen hääpäivämatkan jälkeen olemme alkaneet paneutua kaikenlaisiin elämä-järjestelyihin. Tulevaan etäsuhteeseen on valmistauduttu hankkimalla uusi matkustamo-kokoluokan matkalaukku ja useammat lentoliput on syksylle jo ostettu. Muuttoauto on varattu ja se karauttaa Düsseldorfista Espooseen heti marraskuun alussa. Sitä odotellessa on suunnitteilla kevyttä pintaremonttia ja kalusteiden metsästystä. Tuntuukin, että vaikka sää on edelleen suosinut, on katse pitänyt siirtää tulevasta viikonlopusta ja niiden matkasuunnitelmista kohti kaukaisempaa tulevaisuutta. Tähän tullee vähän piristystä, kun seuraavina kahtena viikonloppuna saamme vieraita Saksasta! Matkatoimisto S&E ei malta odottaa!

Kosteutta ilmassa

(Kuvat eivät liity tapaukseen)

Meidän kelpasi lomailla kolme viikkoa, sillä Düsseldorfissa on ollut ilmeisesti melko sateista. Ajoittaiset sateet jatkuvat ja ilma on niin kosteaa, ettei pöydälle unohtunut leipäkään kuivu. Kosteutta oli myös havaittavissa kellarikomerossamme. Palasimme kesälomareissuilta maanantaina ja aikeissa oli aloittaa työpäivän jälkeen kiivas pakkaaminen muuttoa varten. Pakkauspuuhat piti kuitenkin lykätä tuonnemmaksi. Menimme hakemaan kellarikomerosta hartaudella säilöttyjä pahvilaatikoitamme ja vastassa odotti epämääräinen kasa pehmennyttä kartonkia.

Sateisen kesän ansiosta pohjavedenpinta on pysytellyt korkealla ja noussut siis kellarin pohjan kautta meidänkin kellarikoppiin. Tämä on tietysti aivan epätieteellinen koti-geoteknikon teoria, mutta koska vettä ei missään muualla koko kellarissa näkynyt, emme keksineet muutakaan selitystä. Tuhot olivat onneksi hyvin paikalliset, mutta miten sattuikin, että kaikki pahvilaatikot oli säilötty kellarikomeron matalimmalle kohdalle

.Ensimmäinen pakkaamiselle pyhitetty ilta juostiin sitten pahvinkeräyspisteen ja kellarikopin väliä ja yritettiin raikastaa kostealta tuoksahtavaa kopperoa kaikin mahdollisin keinoin. Eilen saatiin Sampon työkaverin suosiollisesti kyydittämänä kellarin pohjalle muutama kuormalava välipohjaksi, sekä iso satsi uusia muuttolaatikoita.

Pakkaaminen saatiin viime yönä jo hyvin alulle ja tänään työpäivän päätteeksi jälleen jatkuu. Tavaroita välpätessä yrittää koko ajan miettiä, millä aikajänteellä mitäkin tavaraa kaivataan ja missä. Päätimme, että pidämme Dusseldorfissa asuntoa nyt ainakin vielä marraskuun, vaikka minä palaankin jo marraskuun alussa Haukilahteen. Kotiinpaluusta on vaikea repiä tällä hetkellä iloa, kun vuokralainen otti vuokrasopimuksen irtisanomisen vähän raskaasti.

Nottinghamissa on kuitenkin jonkinlainen asunto valmiina odottamassa, joten me kärrätään sitten muutaman hotellissa vietetyn yön jälkeen matkalaukkumme sinne ensi maanantaina. Britannian säihin varautuminen on aloitettu ja uusi punainen sadetakki postista noudettu! Sampo löysi myös ihmeellisen palvelun, joka rahaa vastaan kuskaa meidän polkupyörät Saksasta Englantiin, kotiovelta kotiovelle. Pitää vaan lisätä matkatavaralistaan "kuusiokoloavain", jotta saadaan menopelit perillä käyttökuntoon. Harmi ettei pyöräilykypäriä saa missään kokoontaittuvassa mallissa..

Poistun jatkamaan tätä pysähtymätöntä ajatusten virtaa työtehtävien äärelle. Voi Düsseldorf, sinua tulee kyllä ikävä.

Kuva: Jussi Punamäki

4 x Holland

Roermondin kanaali

Saksa on suomalaiselle hirvittävän mukava maa asua, mutta olemme silti löytäneet uuden suosikkimaan. Asiat on sopivasti järjestyksessä ja kohdallaan, kuten Saksassakin, mutta toisaalta nipotusta ja tiukkapipoisuutta on huomattavasti vähemmän. Onneksi kyseinen alava maa on niin lyhyen matkan päässä, että junalla tai autolla pääsee nauttimaan helposti ja nopeasti avoimemmasta ilmapiiristä.

Roermondin tori

Ensimmäiseksi tutustuimme aivan rajan takana lymyilevään Roermondiin, joka syleili meitä kesäisen kauniilla auringonpaisteellaan maaliskuun lopulla. Roermondin suuri nähtävyys on kaupungin keskustan tuntumassa oleva valtava design-outlet-kylä. Ennakko-odotuksena oli joutua johonkin Ideaparkin tyyliseen ostoskeskukseen, mutta kyseessä olikin kirjaimellisesti kylä. Liikkeet oli rakennettu somien pikkutalojen näköisesti omaksi kaupunkikeskustakseen, jota ympäröi valtavat parkkialueet, jonne saksalaiset voivat kurvata bussilasteittain sunnuntaisin, kun Saksassa kaikki kaupankäynti viettää pyhäpäivää.

Rouvan massakausi jatkuu

Kaupungin keskusta oli valtavan soma ja +20 lämpötila ei ainakaan vähentänyt kaupungin viehättävyyttä. Torilla auringonpaisteessa kahvia juodessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi keski-euroopassa lomalla. Välillä tuntuu unohtuvan se, että ihan oma arkikin on nykyään keski-euroopassa. Jostain syystä kotikulmat alkaa kovin nopeasti tuntua kotikulmilta, ja eksotiikka kaikkoaa. Onneksi ei tarvitse tehdä muuta kuin siirtyä naapurikaupunkiin, niin johan tuntuu eksoottiselta!

Reissun tietysti kruunasi se, että pääsimme elokuviin! Ilman dubbausta, alkuperäiskielellä!  Oscareita kahminut 12 years a slave herätti kovasti ajatuksia, joten yöllinen kotimatka autobahnaa pitkin Mikon laina-autolla huristellessa taittui kuin huomaamatta.

Huhtikuun alussa saatiin Pena pikavisiitille, joka suijui hyvin syöden ja Düsseldorfin nähtävyyksiä ihmetellen. 

 

Maksoimme jopa ensimmäistä kertaa pääsymaksun Rheinturmin näköalatasanteelle. Olisi kannattanut käydä aiemmin, sillä talvella hinta oli vielä nelisen euroa, mutta nyt jokaisesta hissimatkasta piti pulittaa jo 5 euroa! Maisemat olivat kyllä koko rahan arvoiset. Ja harvoinhan sitä nykyään enää saa matkustaa hissillä niin, että joku muu painaa nappulaa. Kyllä siitä ilosta voi vähän maksaakin!

Pääsiäisenä vuokrattiin auto alle, mutta pidettiin silti komentokeskusta kotosalla. Lähialueella kyllä riitti koluttavaa neljän päivän pyhiksi ihan riittävästi ja oma (häälahja) sänky on tietysti se paras sänky. Perheen vanhempi diplomi-insinööri ei saanut tällä kertaa täyttä päätäntävaltaa auton valinnassa, joten auto oli hieman maltillisemman kokoinen kuin edellisellä kerralla.

Sampon tennari Hollannissa

Aloitimme pitkäperjantaihin hiljentymisen kaasuttelemalla autobahnaa Aacheniin. Matkan pääasiallisena tarkoituksena oli hämmästellä dreiländerpunktia, missä Belgia, Saksa ja Hollanti kohtaavat. Piste oli kaikessa kivipaasimaisuudessaan mykistävä.

Kohteen matkailuarvo oli kuitenkin huomattu käyttää hyväksi, ja tarjolla oli paljon tekemistä erityisesti lapsiperheille labyrintin ja leikkipuiston muodossa. Siinä Hollannin korkeinta kohtaa ihmetellessämme poniratsastusta tarjoavalta tädiltä pääsi hevonen karkuun. Koni oli jotenkin saanut riuhtaistua rikki paalun, johon oli ollut köytettynä, vauhkoontui tästä aivan täysin ja viimeisenä näimme kuinka se laukkasi katkennut hirsi kaulassansa kohti lasten leikkipuistoa. Minä sain osakseni vain naurut, kun olin syöksynyt vauhkoontuneen eläimen havaittuani välittömästi muistomerkin taa piiloon. Toisaalta samaan aikaan sätin vanhempaa diplomi-insinööriä siitä, miksei ottanut ainutlaatuisesta tilanteesta kuvaa, kun kerran piteli kameraa käsissään.

Välikohtauksesta selvittyämme ajelimme alas vuorilta (Hollannin korkein kohta oli tosiaan +322,5 m) Aacheniin. Joulumarkkinat olivat vaihtuneet torilliseen pieniä kuningas-patsaita. Vaikka pelkäsimme, ettei Saksassa olisi näin pyhänä päivänä mikään auki, onnistuimme saamaan maukkaat lounaskahvit ennen kotimatkaa. Aachen ilostutti jälleen suloisuudellaan. Silti sillekin kolkalle jäi vielä koettavaa, sillä tällä reissulla opimme, että Aachenin alueella maanpintaan kohoaa geotermistä lämpöä veden muodossa, joten kaupungin läheltä pitäisi löytyä jonkinlainen geoterminen kylpyläkin.

Kotimatkalla pysähdyimme ihmettelemään Garzweilerin Tagebauta, eli ruskohiili-avolouhosta. Vihreän energian ystäviä oli muistettu erityisellä näköalapisteellä, josta avautui hieno näkymä louhokseen. Lisäksi vierailija sai ihastella esimerkiksi karttoja, joihin oli merkitty kaikki louhoksen alta evakuoidut kylät ja siirretyt moottoritiet. Huomaa kuitenkin kuvaa tasapainottavat iloisesti pyörivät tuulimyllyt.

Pääsiäislauantaina starttasimme sen verran aikaisin, että olimme sopivasti kiinni ovenkahvassa, kun Vught-keskitysleirin museo aukesi. Pieni osa natsien keskitysleiriä oli museoitu ja uudelleenrakennettu, mutta koska aikalailla kaikki museon tekstit olivat hollanniksi, piti ymmärrystä enemmän käyttää omaa mielikuvitusta.Tämän hieman ankean päivänavauksen jälkeen jatkoimme iloisemmissa tunnelmissa värikkäiden kukkapeltojen läpi halki Hollannin. 

Joku muukin oli keksinyt tulla pääsiäisen pitkillä vapailla ihmettelemään Hollannin kukkapeltoja. Ylläoleva tuulimylly turisteilla kansoitettuine näköalatasanteineen oli ilmeisesti osa massiivista Kaukenhofin kukkatarhaa. Ulkonäön perusteella tulppaaneita oli tultu katsomaan aina Japanista, Kiinasta ja Intiasta asti. Viimeistään nähtyämme paikoitusalueen, painoimme tiukemmin kaasua ja päätimme, että ehkäpä kukkapeltoja näkee pienemmässäkin seurueessa. Ja näkihän niitä...

ProTip: Ota zoomi pois ennen selfietä

Myöhäinen lounastauko pidettiin sattumanvaraisesti tielle osuneessa Alkmaarin kaupungissa, jonka saarella nököttävä vanha keskusta oli vallan herttainen turisteerauskohde. Myös lounaspaikaksi valikoitunut jokilaivaterassi toimi tehtävässään erittäin tyydyttävästi.

Lounaan ja kahvin virkistämänä jaksoi jatkaa Hollannin ympäriajoa, sekä tulppaanibongailua. Tulppaanien lomassa nähtiin myös yksi haikara!

Hollanti-idylli: Tulppaanit, tuulimyllyt ja traktori

Rebel

Helteinen pääsiäissunnuntai vietettiin lähikukkuloilla ajellen, kunnes tielle osui tienviitta, joka oli pikaisesti tulkittaessa paperikoneisiin liittyväksi. Kurvasimme siis pihaan ja löysimme itsemme museoidusta paperitehtaasta.

Puoli tuntia kotoa ja oltiin ihan maalla

Vesimylly!

Kiertelimme hetken aikaa pihamaata ympäri ja ihmettelimme isompia ruosteisia koneenosia sekä ihka oikeaa toimivaa vesimyllyä. Lopulta uskaltauduimme lippukioskille ja hampaita kiristellen suostuttiin maksamaan 3,5e /hlö sisäänpääsymaksu. Museo osoittautui ensisilmäyksen jälkeen yllättävän kattavaksi ja hyvin kootuksi. Itse museorakennuksessa, joka oli siis alkuperäinen paperitehdas, oli toimiva pienoispaperikone. Pääsimme todistamaan, kun koneella tehtiin muutamassa minuutissa pari metriä paperia.

Pienemmän replikaatin lisäksi museoalueelta löytyi ihan aidon kokoinenkin kone. Sillä ei tosin enää tehty show-mielessä paperia niinkuin pienemmällä toverillaan. Vanhempi diplomi-insinööri nautti silminnähden siitä, kun sai olla jatkuvasti vastaamassa minun typeriin kysymyksiin ja selittämässä, miten sitä paperia oikein tehdään. Museo-opas arvasi jossain kohti miehen olevan alan miehiä, kun se osasi suomeksi puhuessaankin kertoa niin vakuuttavasti paperin tekemisestä.

Koti-illallisen jälkeen lähdimme vielä lyhyelle ilta-ajelulle ja osuimme turistin tuurilla paikalle juuri, kun Rheinin rannalla sytyteltiin pääsiäiskokkoa. Pahojen henkien lisäksi roviolla onnistuttiin lähes karkottamaan lähipuiden linnutkin, sen verran valtoimenaan kokko loimotteli.

Pääsiäisen minilomalla kerätyin voimin jaksoi taas toimistotyöläinenkin raataa. Seuraavana viikonloppuna otimme junan alle ja hurautimme sujuvasti pummilla Hollantiin Venlon kaupunkiin. Matkantekohetkellä luulimme vilpittömästi, että Sampon kausikortin voimat olisivat riittäneet rajan takana olevalle ensimmäiselle junapysäkille asti, mutta jälkikäteen saimme kuulla, että tuohon parin minuutin matkalle olisi pitänyt hankkia vielä lisälippu.

Uljas tavoitteemme oli päästä näkemään hieman Kuninkaanpäivän hulinoita, mutta aamu-unisuudesta johtuen onnistuimme missaamaan suurimman oranssin huuman. Onneksi olimme itse pukeutuneet sen verran maltillisesti Hollannin kansallisväreihin, ettemme pistäneet väkijoukosta pahasti silmään. Venlo ei yltänyt suloisuudessa aivan Roermondin tasolle, mutta se, että se oli junalla tunnissa saavutettavissa teki siitä oikein mukavan päivämatkakohteen.

Costa Rican viidakoissa

Matkailumaana Costa Rica oli vallan mainio. Kaikki toimi, niin kuin pitikin. Kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja avuliaita. Costa Ricalaiset jonottivat säntillisesti ja kärsivällisesti vuoroaan odottaen, olipa kyse sitten bussista tai raha-automaatista. Missään vaiheessa ei tullut tunne, että joku yrittäisi ryöstää tai huijata. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin ystävällisesti ja välillä jopa uteliaasti. Lisäksi maa oli hurjan siisti. Vesijohtovettä teki kovasti mieli juoda, mutta loman pilaamisen riskiä ei kuitenkaan tehnyt mieli ottaa. Jos kyseessä olisi ollut pidempi vierailu, olisi vettäkin varmaan tullut vähitellen juotua.

Banaanisipsejä, nam!

Ticojen ystävällisyyttä osoitti hyvin majatalomme isäntä, joka kävi kuuden aikaan maanantai aamuna heittämässä meidät 12 km päähän bussiasemalle, eikä ottanut tästä vastaan mitään rahaa (ehkä hänen matikallaan kaksi yötä ja illallista toimi korvauksena..). Kaikki etelän suunnasta San Joseen menevät bussit pysähtyivät Uvitan edustalla olevalla ravintolalla ja me norkoilimme vapaita paikkoja. Ensimmäisellä yrityksellämme kuski ei suostunut ottamaan seisovia matkustajia, mutta heti toisen bussin kanssa tärppäsi. Näin saimme viettää 3 tunnin bussimatkan bussin lattialla istuen (koska seisomaankaan ei olisi mahtunut).

Missasimme täpärästi San Joseesta La Fortunaan lähtevän express-bussin ja olimme pakotettuja ostamaan liput regional-bussiin. Ero oli aika huima, kun expressillä matka olisi taittunut 1,5 tuntiin, me teimme matkaa 4,5 tuntia. Mutta onneksi tällä kertaa saimme istumapaikat, joten mikäs siinä vuoristomaisemia ihastellessa.

Aurinko laskee Arenalin taa, La Fortuna

Ennätimme vielä ennen auringonlaskua löytää La Fortunasta järkevän hintaisen huoneen perinteisestä sodasta. La Fortuna oli oikea turistirysä, sillä se on Arenal-tuolivuorta lähinnä oleva kaupunki. Costa Rica käänsi näin meille täysin toiset kasvot. Vaikka kylä ei ollut järin suuri, löytyi sieltä Burger King ja noin 300 extreme-tours-matkanjärjestäjää. Lähes kaikki kylän ruokatarjonta oli länkkäreille suunnattua ja vaikka yritimme kysyä viattoman näköiseltä sedältä kadun varressa parasta "sodaa", eli paikallisten suosimaa ruokapaikkaa, päädyimme syömään matkan tähän asti huonoimman casado-annoksen. Lisäksi ruoka ei välttämättä ollut aivan tuoreinta mahdollista ja illalla piti ottaa vähän mahalääkettä rommin muodossa. Huonon casado-kokemuksen päätimme huuhtoa alas kotisodassamme smoothiella. Costa Ricalla tuli nautittua lukemattomat tuoreista hedelmistä soseutetut smoothiet. Tämän illan kruunasi guanabana-smoothie (ehkä opaskirjamme ainoa fiksu matkavinkki).

Maanteiden paholainen, Jimny

Aamulla nautimme huoneen hintaan kuuluvan muna-pekoni-paahtoleipä-hedelmäaamiaisen, joka tarjoiltiin kokonaisen smoothielasillisen kanssa. Masut killillään tallasimme autovuokraamolle noutamaan "maastoautomme", jonka olimme illalla käyneet varaamassa. Mitkään hälytyskellot eivät alkaneet soimaan, kun vuokraamosta kerrottiin, että jos haluamme Arenal-tulivuorelta Monteverden kansallispuiston alueelle, tarvitsemme nelivedon ja matkaan aikaa "2 tuntia päällystetyllä ja 2 tuntia päällystämättömällä tiellä". Ripustimme edellis-illan pyykkisession jäljiltä olevat märät pyykit peräkonttiin kuivumaan ja huristelimme tulivuorelle.

Arenal on jatkuvasti aktiivinen tulivuori, joka pössäytteli edellisen kerran suuremmin vuonna 2010. Ilmeisesti meilläkin olisi ollut edellisenä yönä mahdollisuus nähdä La Fortunan huipulla tulen katkua, jos emme olisi nukahtaneet raskaan matkustuspäivän päätteeksi jo yhdeksän aikaan. Tallustelimme muutaman tunnin lenkin tulivuoren alla rehevöittävässä sademetsässä ja bongailimme lintuja ja muita eläväisiä. Kävelylenkin päätepisteenä oli vuoden 1998 purkauksen laavavirta, joka oli vähitellen peittymässä matalan kasvillisuuden peittoon. Vertasimme tietenkin paikkaa Islantiin, ja täällä pitempi kasvukausi ja lämmin, kostea ilmanala auttoivat kasvillisuutta rehottamaan huomattavasti nopeammin.

A'a -laavaa etualalla, Arenal höyryineen taaempana

Arenal-järvi ja taustalla Arenal-tulivuori

Reippailun jälkeen oli aika aloittaa tuskien taival Monteverden luonnonsuojelualueelle. Reitti kiersi ensinnä kauniin ja tuulisen Arenal-järven ympäri. Järvi oli syntynyt 1979 patohankkeen yhteydessä ja hukuttaneet alleen kyliä ja metsiä. Oli helppo uskoa pysyvänsä oikealla reitillä, sillä matkan varrella oli jatkuvasti ravitsemusliikkeitä, jotka markkinoivat itseään englanniksi. Mekin kannatimme Macademiapähkinätilan toimintaa ja maksoimme 15$ leivästä. Oli kyllä ehkä paras leipä, mitä kumpikaan oli koskaan syönyt. Tässä kuvassa olemme vielä autuaan tietämättömiä, mitä on luvassa. Arenal-järven ympäri ajettiin kippuraista, mutta kuitenkin hyvin asfaltoitua tietä.

Kivinen tieni vain jäljelle jää

Riemu ratkesi, kun pääsimme sille päällystämättömälle tielle. Ja onhan noita sorateitä ennenkin ajeltu. Tämä kivinen vuoristotie vaan ei millään tavalla vastannut itä-suomalaisia mökkiteitä. Apukuskilta melkein irtosi paikat hampaista ja kummankin selkäranka varmaan lyheni senteillä. Kuvan hetkellä tie on jopa ihan hyväkuntoinen, ei yhtään kuoppaa näkyvissä. Tätä siis 1,5 tuntia, keskinopeus 20 km/h. Auton hanskalokerolle rynkytys oli liikaa ja perille päästyämme se sanoi sopimuksensa irti. Onneksi olimme ottaneet täysvakuutuksen, eli emme joutuneet maksumiehiksi.

Saavuimme Santa Elenan kylään sopivasti ennen auringonlaskua ja löysimme kivan majapaikan Cabinas Eddy. Reissun ainoa yösija, jossa odotti joutsenpyyhkeet! Hämmentävää Santa Elenassa oli, että kivisten sorateiden päässä nököttävä kylä oli joka puolelta asfaltoitu! Illallinen syötiin jännittävässä, mutta totaalisen ylihinnoitellussa Tree Housessa. Ravintola oli kirjaimellisesti rakennettu puun ympärille. Vaikka casado olikin reissun huonoin ja kallien, oli ympäristö ainakin jännittävä.

Eddy antoi niin hyvät vinkit Monteverden alueen koluamiseen, että päätimme pysyä kaksi yötä. Varasimme illalle eläinsuojelualueen yö tourin ja lähdimme aamiaisen jälkeen pilvimetsään seikkailemaan. Luonnonpuiston sisäänkäynti oli 15$/pää ja reitit oli hyvin merkitty ja kartankin sai suunnistuksen avuksi. Oli sateinen päivä, joten olimme täysin pilvessä. Eläimiä ei juuri nähnyt, ne kun eivät oikein tykkää ihmisistä. Hassuja kasveja sen sijaan näkyi paljonkin. Uskomattominta oli metsän vehreys ja tiheys. Rakennetulta polulta metsään poikkeaminen ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus.

Eddyn suosituksesta kävimme kiipeilemässä tässä fiikuksessa. Puuta olisi voinut kiivetä ainakin 30 metrin korkeuteen, mutta me tyydyimme vähän matalampiin korkeuksiin. Illan eläintourilla selvisi myös näiden puiden kasvutarina. Fiikus kasvaa ilmasta maahan, eli se saa alkunsa jonkin toisen puun oksalta, mistä se ulottaa juurensa alas maahan. Fiikus kietoutuu emäpuunsa ympärille ja lopulta tukehduttaa ja tappaa sen. Lahottajat syövät kuolleen puun, jolloin fiikus jää ontoksi ja unelmalliseksi kiipeilytelineeksi.

Yön pimeydessä valokuvaamisen jätimme niille, joilla oli kunnon kamerat. Jännittävintä oli ehkä nähdä elävä tarantella puolen metrin päästä. Lisäksi spottasimme laiskiaisen, joka oli puussa uinumassa. Kiertelimme metsässä oppaiden kanssa ja sohimme taskulampuilla sinne tänne. Oppaiden asiantuntemus oli kunnioitustaherättävää. He löysivät n. 25 cm pitkän keppisirkan, jota ei paljaalla silmällä olisi tikusta erottanut. Lisäksi lehtisirkka oli valoa vasten aivan lehden näköinen. Lisäksi näimme Costa Ricalaisen kyyn, joka olikin suomalaisesta serkustaan poiketen vihreä ja keltaraidallinen.

Koska emme olleet vieläkään onnistuneet löytämään mistään viidakosta apinaa, jouduimme ottamaan seuraavana aamuna suunnan kohti kaltoin kohdeltujen eläinten eläintarhaa.