Massakausi on virallisesti ohi

Loppui se kakkujen mässyttäminen ja laten lipittäminen. Nyt nostetaan taas rautaa! 6 kuukautta siinä ajatuksen hautomisessa ja rohkeuden keräämisessä meni, mutta nyt se on täällä. 2 x salijäsenyys. Ensimmäisen kerran käytiin nimittäin kyseisen salin ovella kuikuilemassa ja brosyyrit vastaanottamassa joskus lokakuussa. Silloin jäsenyydessä pohditutti 12 kuukauden sopimus ja mikä lie kielimuuri jne. Jälkikäteen pohdimme, että ehkäpä tässä on tapahtunut jonkinlaista sosiaalista saksalaisuuteen kasvua, että uppo-outojen ihmisten seassa ähkiminen ei tunnu niin pelottavalta ajatukselta kuin vielä syksyllä. Tai sitten asia vaan on niin, että leipomoiden luvatussa maassa on sukellettu liian syvälle brötchenin syövereihin.

Hinta ei onneksi hirveästi päätä huimaa. Kuntosali kaikkine ryhmätunteineen kustantaa 15e/kk. Lisäksi hintaan sisältyy ilmaiset juomat (?!) mikä tarkoittaa hanasta laskettavaa vettä, vissyä ja erilaisia esanssisia hanamehuja. Liittymismaksu oli siihen päälle vielä 29e, mutta siihen sai hirveän määrän krääsää päälle! Jottei innostus jäisi tähän, taloudessa on suoritettu asiaankuuluvat lähtömittaukset salilla löytyvää neuvolavaaka-punnitusta myöten.

Eikä tämä tarkoita sitä, että kakuista tarvitsisi karsia. Urheiluhan toimii vain kakunsyönnin mahdollistajana! Ällös siis huoli, toimiston naapuri-leipomo. Kyllä minä käyn vielä lounas-bageleita jatkossakin ostamassa.

Me ja puoli miljoonaa muuta

Me aloitettiin lauantaipäivä juhlallisesti marssimalla Suomen kunniakonsulaattiin äänestämään Suomelle uusia MEPpejä. Pohdittiin jo, missä maassa oltaisiin seuraavan äänestyksen aikoihin, kun pressaa äänestettiin oikein kahteen kertaan Islannissa ja välissä ennätettiin kunnallisvaaleissakin äänestää Espoossa. Pettymys oli taas suuri, kun ei edes Presidentti-kahvia tarjottu, saati salmiakkia. Taaskaan äänestys ei vaatinut kovin suuria ponnisteluita, kun äänestäminen oli mahdollista omassa kotikaupungissa ja vain lyhyen metromatkan päässä. Lisäksi saatiin hyvä syy mennä pällistelemään Oberkasselin puolen hulppeita taloja. Ja miten sattuikin, että se itse kunniakonsulaatti sijaitsi yhdessä näistä äveriään näköisistä pytingeistä, mitä on vain ihasteltu Rheinin toiselta rannalta. Sisätiloissakin oli marmorilattiat ja äänestyshuoneessa ikkunan alla komean kokoinen flyygeli. Ja sen lisäksi, että ne kämpät näyttävät komelta kaupunkiin päin, on siitä flyygelin luota ihan nätti näkymä vanhaan kaupunkiin.

Düsseldorfissa vietettiin eilen Japanipäivää, eli Japan Tagia. Tapahtumaa oli monenlaista, ympäri kaupunkia, koko päivän. Aiempina vuosina Japan tagiin on ottanut osaa 500 - 700 tuhatta ihmistä. Näkyvimpänä osana tuntui olevan japanilaiseen pop-kulttuuriin kuuluva pukeutuminen. Me kävelimme rantabulevardilla ja ihmettelimme nuorien (ja miksei vanhempienkin) panostusta. Asuja oli joka lähtöön. Löytyi örkkiä ja Lolitaa, verisiä morsiamia ja Liisa Ihmemaan hatuntekijöitä. Kaikki hahmot mielellään poseerasivat ohikulkijoille, ja silti me emme häveliäisyydessämme kuvanneet läheskään kaikkea kuvaamisen arvoista.

Japan Tagin ilta huipentui 25 minuuttiseen japanilaiseen ilotulitukseen. Onneksi hakeuduimme Rheinin rantaan hyvissä ajoin illalla, joten saimme ensin todistaa värikkäillä valoilla koristeltujen jokilaivojen kulkuetta. Sampo totesikin, että ilotulituksessa jännittävintä on tarkkailla, miten laivat pitävät järjestyksensä virtaavassa joessa.

Laivat selviytyivät kolaroimatta ja me ihastelimme puolen miljoonan muun katsojan kanssa uskomatonta 4 näytöksistä ilotulitusta. Taivaalle lennätettiin toinen toistaan upeampia kukkia, hymynaamoja ja valtava vesiputous. Vaikka RheinBahn on osoittanut tehokkuutensa massatapahtumissa, me päätimme kävellä kotiin, kun vanhan kaupungin metroasemalla jäimme jo ylemmälle asematasolle jonoon.

Leipää ja sirkushuveja

Suuri syy blogin radiohiljaisuuteen on varmastikin ollut tiukka työrupeama ja tiukkoja työviikkoja seuranneet tiukat huvit. Mutta siksi kai niitä töitä tehdään, että voi mm. käydä katsomassa ikiaikaisia fanituksia! Yksi ilo Saksaan muuttamisessa kun oli se, että täällä olisi toivoa saada suosikki-artistit esiintymään vähän lähemmäs ja useammin. Aivan kaikkien kanssa ei tietysti ole mennyt putkeen.. On muutamia bändejä, jotka pitäisi nähdä livenä ihan vaan sen takia, että niitä on fanittanut niin kauan. Yksi näistä on brittiläisyhtye Coldplay, jonka keikkakalenteria kävin epätoivoisesti tutkimassa pitkin syksyä. Muutama viikko sitten olimme olleet perjantai-iltana kavereiden kanssa myöhään ulkona. Päästyämme kotiin aamun puolella yötä, avasin vielä facabookin ajanvietteeksi. Tuorein uutinen oli Coldplayn kuvapostaus: "Performing in Cologne right now", pari tuntia sitten. Siis yhtye oli tullut esiintymään 25 min junamatkan päähän Kölniin, eivätkä olleet kertoneet minulle tästä mitään!?

Robbie jutteli kovin paljon saksaksi. Suosikkisana taisi olla Scheisse.

Olen ostanut ensimmäisen Robbie Williamsin levyn silloin, kun ajattelin, että ymmärrän jo musiikista jotakin. Sing When Your Winning on harmitonta ja menevää poppia. Sittemmin Britannian myydyimmän miesartistin tyyli on vaihdellut ja tämän kertainen (samannimiseen levyyn pohjautuva) kiertue Everybody Swings Both Ways kolahti herraskaisella tyylillään. Suurin osa (ainakin eturivin) yleisöstä olisi varmaankin tullut kuuntelemaan Robbieta olipa tyylilaji sitten mitä tahansa. Olimme selvästi konsertin keski-ikää nuorempia, mikä myös viittasi artistin ulkoisen habituksen olevan se tärkeämpi syy maksaa 85e/lippu.

Kuva otettu vain hetkeä ennen silkkipaperimyrskyä

Mutta kyllä musiikin ja viihteen ystävä sai täyttä vastinetta rahalleen! Noin mieletöntä showta ei oltu aiemmin kumpikaan päästy todistamaan. Robbieta säesti mittava Big Band solakoine taustalaulajineen monitasoiselle lavasteelle näyttävästi aseteltuna. Robbie vaihtoi asua ainakin neljään kertaan ja tanssijat varmaan sitäkin useammin. Niin, ne tanssijat. Koreografiat oli hienosti yhdistelty 20-, 30- ja 40-lukujen tyyliin kuitenkin reteästi 2010-lukulaisesti esittäen. Pariinkin eri otteeseen yleisöön lennätettiin muutama kilo värikästä silkkipaperisilppua. Sitä samaa, mistä euroviisujen saksalainen kommentaattori totesi, että tässä on kyllä jollakulla kova siivoaminen jälkikäteen.

Konsertti, jossa on väliaika. Fancy.

Helppoa tästä musiikinkuuntelusta tekee järjestelyjen toimivuus. Ennen tapahtumien alkua ja arvioidun päättymisajan jälkeen on järjestetty julkiseen liikenteeseen lisävuoroja. Koska tämä jääkiekkoareena sijaitsee noin kilometrin päässä juna-asemalta, oli molempiin suuntiin järjestetty pikabussit, jotka kyyditsivät julkisen liikenteen käyttäjiä jatkuvana virtana. Julkista liikennettä rohkaistaan käyttämään tapahtumajärjestäjän puolesta mm. niin, että konserttilippu kelpaa molempiin suuntiin matkalippuna. Myös itse areenalla porteilta ja narikasta selvisi sutjakasti ilman jonotteluja.

Toinen puoliaika matkustettiin laivalla.

Ja vaikka konsertti oli kaikkine lavasteineen, tanssijoineen ja paperisateineen aivan uskomaton, on tärkein kuitenkin se musiikki. Keikan aikana keskityin ensimmäistä kertaa kuuntelemaan mm. tämän kappaleen sanoja. Sitä olen nyt kuunnellut tällä viikolla miettien perheen tuoreimpia jäseniä, kummilapsia, kummilasten isiä...jne... Toivotaan, että lapsen saanti on pehmentänyt tämänkin narkkarin pään lopullisesti. Robbie Williams - Go Gentle

Niin ja sitten tietysti tämä perhearkeamme kuvaava keikan aloituspamaus: Robbie Williams - Shine My Shoes

Taidankin lähteä tästä selaamaan lisää keikkakalentereita...

4 x Holland

Roermondin kanaali

Saksa on suomalaiselle hirvittävän mukava maa asua, mutta olemme silti löytäneet uuden suosikkimaan. Asiat on sopivasti järjestyksessä ja kohdallaan, kuten Saksassakin, mutta toisaalta nipotusta ja tiukkapipoisuutta on huomattavasti vähemmän. Onneksi kyseinen alava maa on niin lyhyen matkan päässä, että junalla tai autolla pääsee nauttimaan helposti ja nopeasti avoimemmasta ilmapiiristä.

Roermondin tori

Ensimmäiseksi tutustuimme aivan rajan takana lymyilevään Roermondiin, joka syleili meitä kesäisen kauniilla auringonpaisteellaan maaliskuun lopulla. Roermondin suuri nähtävyys on kaupungin keskustan tuntumassa oleva valtava design-outlet-kylä. Ennakko-odotuksena oli joutua johonkin Ideaparkin tyyliseen ostoskeskukseen, mutta kyseessä olikin kirjaimellisesti kylä. Liikkeet oli rakennettu somien pikkutalojen näköisesti omaksi kaupunkikeskustakseen, jota ympäröi valtavat parkkialueet, jonne saksalaiset voivat kurvata bussilasteittain sunnuntaisin, kun Saksassa kaikki kaupankäynti viettää pyhäpäivää.

Rouvan massakausi jatkuu

Kaupungin keskusta oli valtavan soma ja +20 lämpötila ei ainakaan vähentänyt kaupungin viehättävyyttä. Torilla auringonpaisteessa kahvia juodessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi keski-euroopassa lomalla. Välillä tuntuu unohtuvan se, että ihan oma arkikin on nykyään keski-euroopassa. Jostain syystä kotikulmat alkaa kovin nopeasti tuntua kotikulmilta, ja eksotiikka kaikkoaa. Onneksi ei tarvitse tehdä muuta kuin siirtyä naapurikaupunkiin, niin johan tuntuu eksoottiselta!

Reissun tietysti kruunasi se, että pääsimme elokuviin! Ilman dubbausta, alkuperäiskielellä!  Oscareita kahminut 12 years a slave herätti kovasti ajatuksia, joten yöllinen kotimatka autobahnaa pitkin Mikon laina-autolla huristellessa taittui kuin huomaamatta.

Huhtikuun alussa saatiin Pena pikavisiitille, joka suijui hyvin syöden ja Düsseldorfin nähtävyyksiä ihmetellen. 

 

Maksoimme jopa ensimmäistä kertaa pääsymaksun Rheinturmin näköalatasanteelle. Olisi kannattanut käydä aiemmin, sillä talvella hinta oli vielä nelisen euroa, mutta nyt jokaisesta hissimatkasta piti pulittaa jo 5 euroa! Maisemat olivat kyllä koko rahan arvoiset. Ja harvoinhan sitä nykyään enää saa matkustaa hissillä niin, että joku muu painaa nappulaa. Kyllä siitä ilosta voi vähän maksaakin!

Pääsiäisenä vuokrattiin auto alle, mutta pidettiin silti komentokeskusta kotosalla. Lähialueella kyllä riitti koluttavaa neljän päivän pyhiksi ihan riittävästi ja oma (häälahja) sänky on tietysti se paras sänky. Perheen vanhempi diplomi-insinööri ei saanut tällä kertaa täyttä päätäntävaltaa auton valinnassa, joten auto oli hieman maltillisemman kokoinen kuin edellisellä kerralla.

Sampon tennari Hollannissa

Aloitimme pitkäperjantaihin hiljentymisen kaasuttelemalla autobahnaa Aacheniin. Matkan pääasiallisena tarkoituksena oli hämmästellä dreiländerpunktia, missä Belgia, Saksa ja Hollanti kohtaavat. Piste oli kaikessa kivipaasimaisuudessaan mykistävä.

Kohteen matkailuarvo oli kuitenkin huomattu käyttää hyväksi, ja tarjolla oli paljon tekemistä erityisesti lapsiperheille labyrintin ja leikkipuiston muodossa. Siinä Hollannin korkeinta kohtaa ihmetellessämme poniratsastusta tarjoavalta tädiltä pääsi hevonen karkuun. Koni oli jotenkin saanut riuhtaistua rikki paalun, johon oli ollut köytettynä, vauhkoontui tästä aivan täysin ja viimeisenä näimme kuinka se laukkasi katkennut hirsi kaulassansa kohti lasten leikkipuistoa. Minä sain osakseni vain naurut, kun olin syöksynyt vauhkoontuneen eläimen havaittuani välittömästi muistomerkin taa piiloon. Toisaalta samaan aikaan sätin vanhempaa diplomi-insinööriä siitä, miksei ottanut ainutlaatuisesta tilanteesta kuvaa, kun kerran piteli kameraa käsissään.

Välikohtauksesta selvittyämme ajelimme alas vuorilta (Hollannin korkein kohta oli tosiaan +322,5 m) Aacheniin. Joulumarkkinat olivat vaihtuneet torilliseen pieniä kuningas-patsaita. Vaikka pelkäsimme, ettei Saksassa olisi näin pyhänä päivänä mikään auki, onnistuimme saamaan maukkaat lounaskahvit ennen kotimatkaa. Aachen ilostutti jälleen suloisuudellaan. Silti sillekin kolkalle jäi vielä koettavaa, sillä tällä reissulla opimme, että Aachenin alueella maanpintaan kohoaa geotermistä lämpöä veden muodossa, joten kaupungin läheltä pitäisi löytyä jonkinlainen geoterminen kylpyläkin.

Kotimatkalla pysähdyimme ihmettelemään Garzweilerin Tagebauta, eli ruskohiili-avolouhosta. Vihreän energian ystäviä oli muistettu erityisellä näköalapisteellä, josta avautui hieno näkymä louhokseen. Lisäksi vierailija sai ihastella esimerkiksi karttoja, joihin oli merkitty kaikki louhoksen alta evakuoidut kylät ja siirretyt moottoritiet. Huomaa kuitenkin kuvaa tasapainottavat iloisesti pyörivät tuulimyllyt.

Pääsiäislauantaina starttasimme sen verran aikaisin, että olimme sopivasti kiinni ovenkahvassa, kun Vught-keskitysleirin museo aukesi. Pieni osa natsien keskitysleiriä oli museoitu ja uudelleenrakennettu, mutta koska aikalailla kaikki museon tekstit olivat hollanniksi, piti ymmärrystä enemmän käyttää omaa mielikuvitusta.Tämän hieman ankean päivänavauksen jälkeen jatkoimme iloisemmissa tunnelmissa värikkäiden kukkapeltojen läpi halki Hollannin. 

Joku muukin oli keksinyt tulla pääsiäisen pitkillä vapailla ihmettelemään Hollannin kukkapeltoja. Ylläoleva tuulimylly turisteilla kansoitettuine näköalatasanteineen oli ilmeisesti osa massiivista Kaukenhofin kukkatarhaa. Ulkonäön perusteella tulppaaneita oli tultu katsomaan aina Japanista, Kiinasta ja Intiasta asti. Viimeistään nähtyämme paikoitusalueen, painoimme tiukemmin kaasua ja päätimme, että ehkäpä kukkapeltoja näkee pienemmässäkin seurueessa. Ja näkihän niitä...

ProTip: Ota zoomi pois ennen selfietä

Myöhäinen lounastauko pidettiin sattumanvaraisesti tielle osuneessa Alkmaarin kaupungissa, jonka saarella nököttävä vanha keskusta oli vallan herttainen turisteerauskohde. Myös lounaspaikaksi valikoitunut jokilaivaterassi toimi tehtävässään erittäin tyydyttävästi.

Lounaan ja kahvin virkistämänä jaksoi jatkaa Hollannin ympäriajoa, sekä tulppaanibongailua. Tulppaanien lomassa nähtiin myös yksi haikara!

Hollanti-idylli: Tulppaanit, tuulimyllyt ja traktori

Rebel

Helteinen pääsiäissunnuntai vietettiin lähikukkuloilla ajellen, kunnes tielle osui tienviitta, joka oli pikaisesti tulkittaessa paperikoneisiin liittyväksi. Kurvasimme siis pihaan ja löysimme itsemme museoidusta paperitehtaasta.

Puoli tuntia kotoa ja oltiin ihan maalla

Vesimylly!

Kiertelimme hetken aikaa pihamaata ympäri ja ihmettelimme isompia ruosteisia koneenosia sekä ihka oikeaa toimivaa vesimyllyä. Lopulta uskaltauduimme lippukioskille ja hampaita kiristellen suostuttiin maksamaan 3,5e /hlö sisäänpääsymaksu. Museo osoittautui ensisilmäyksen jälkeen yllättävän kattavaksi ja hyvin kootuksi. Itse museorakennuksessa, joka oli siis alkuperäinen paperitehdas, oli toimiva pienoispaperikone. Pääsimme todistamaan, kun koneella tehtiin muutamassa minuutissa pari metriä paperia.

Pienemmän replikaatin lisäksi museoalueelta löytyi ihan aidon kokoinenkin kone. Sillä ei tosin enää tehty show-mielessä paperia niinkuin pienemmällä toverillaan. Vanhempi diplomi-insinööri nautti silminnähden siitä, kun sai olla jatkuvasti vastaamassa minun typeriin kysymyksiin ja selittämässä, miten sitä paperia oikein tehdään. Museo-opas arvasi jossain kohti miehen olevan alan miehiä, kun se osasi suomeksi puhuessaankin kertoa niin vakuuttavasti paperin tekemisestä.

Koti-illallisen jälkeen lähdimme vielä lyhyelle ilta-ajelulle ja osuimme turistin tuurilla paikalle juuri, kun Rheinin rannalla sytyteltiin pääsiäiskokkoa. Pahojen henkien lisäksi roviolla onnistuttiin lähes karkottamaan lähipuiden linnutkin, sen verran valtoimenaan kokko loimotteli.

Pääsiäisen minilomalla kerätyin voimin jaksoi taas toimistotyöläinenkin raataa. Seuraavana viikonloppuna otimme junan alle ja hurautimme sujuvasti pummilla Hollantiin Venlon kaupunkiin. Matkantekohetkellä luulimme vilpittömästi, että Sampon kausikortin voimat olisivat riittäneet rajan takana olevalle ensimmäiselle junapysäkille asti, mutta jälkikäteen saimme kuulla, että tuohon parin minuutin matkalle olisi pitänyt hankkia vielä lisälippu.

Uljas tavoitteemme oli päästä näkemään hieman Kuninkaanpäivän hulinoita, mutta aamu-unisuudesta johtuen onnistuimme missaamaan suurimman oranssin huuman. Onneksi olimme itse pukeutuneet sen verran maltillisesti Hollannin kansallisväreihin, ettemme pistäneet väkijoukosta pahasti silmään. Venlo ei yltänyt suloisuudessa aivan Roermondin tasolle, mutta se, että se oli junalla tunnissa saavutettavissa teki siitä oikein mukavan päivämatkakohteen.