Me ja puoli miljoonaa muuta

Me aloitettiin lauantaipäivä juhlallisesti marssimalla Suomen kunniakonsulaattiin äänestämään Suomelle uusia MEPpejä. Pohdittiin jo, missä maassa oltaisiin seuraavan äänestyksen aikoihin, kun pressaa äänestettiin oikein kahteen kertaan Islannissa ja välissä ennätettiin kunnallisvaaleissakin äänestää Espoossa. Pettymys oli taas suuri, kun ei edes Presidentti-kahvia tarjottu, saati salmiakkia. Taaskaan äänestys ei vaatinut kovin suuria ponnisteluita, kun äänestäminen oli mahdollista omassa kotikaupungissa ja vain lyhyen metromatkan päässä. Lisäksi saatiin hyvä syy mennä pällistelemään Oberkasselin puolen hulppeita taloja. Ja miten sattuikin, että se itse kunniakonsulaatti sijaitsi yhdessä näistä äveriään näköisistä pytingeistä, mitä on vain ihasteltu Rheinin toiselta rannalta. Sisätiloissakin oli marmorilattiat ja äänestyshuoneessa ikkunan alla komean kokoinen flyygeli. Ja sen lisäksi, että ne kämpät näyttävät komelta kaupunkiin päin, on siitä flyygelin luota ihan nätti näkymä vanhaan kaupunkiin.

Düsseldorfissa vietettiin eilen Japanipäivää, eli Japan Tagia. Tapahtumaa oli monenlaista, ympäri kaupunkia, koko päivän. Aiempina vuosina Japan tagiin on ottanut osaa 500 - 700 tuhatta ihmistä. Näkyvimpänä osana tuntui olevan japanilaiseen pop-kulttuuriin kuuluva pukeutuminen. Me kävelimme rantabulevardilla ja ihmettelimme nuorien (ja miksei vanhempienkin) panostusta. Asuja oli joka lähtöön. Löytyi örkkiä ja Lolitaa, verisiä morsiamia ja Liisa Ihmemaan hatuntekijöitä. Kaikki hahmot mielellään poseerasivat ohikulkijoille, ja silti me emme häveliäisyydessämme kuvanneet läheskään kaikkea kuvaamisen arvoista.

Japan Tagin ilta huipentui 25 minuuttiseen japanilaiseen ilotulitukseen. Onneksi hakeuduimme Rheinin rantaan hyvissä ajoin illalla, joten saimme ensin todistaa värikkäillä valoilla koristeltujen jokilaivojen kulkuetta. Sampo totesikin, että ilotulituksessa jännittävintä on tarkkailla, miten laivat pitävät järjestyksensä virtaavassa joessa.

Laivat selviytyivät kolaroimatta ja me ihastelimme puolen miljoonan muun katsojan kanssa uskomatonta 4 näytöksistä ilotulitusta. Taivaalle lennätettiin toinen toistaan upeampia kukkia, hymynaamoja ja valtava vesiputous. Vaikka RheinBahn on osoittanut tehokkuutensa massatapahtumissa, me päätimme kävellä kotiin, kun vanhan kaupungin metroasemalla jäimme jo ylemmälle asematasolle jonoon.

Leipää ja sirkushuveja

Suuri syy blogin radiohiljaisuuteen on varmastikin ollut tiukka työrupeama ja tiukkoja työviikkoja seuranneet tiukat huvit. Mutta siksi kai niitä töitä tehdään, että voi mm. käydä katsomassa ikiaikaisia fanituksia! Yksi ilo Saksaan muuttamisessa kun oli se, että täällä olisi toivoa saada suosikki-artistit esiintymään vähän lähemmäs ja useammin. Aivan kaikkien kanssa ei tietysti ole mennyt putkeen.. On muutamia bändejä, jotka pitäisi nähdä livenä ihan vaan sen takia, että niitä on fanittanut niin kauan. Yksi näistä on brittiläisyhtye Coldplay, jonka keikkakalenteria kävin epätoivoisesti tutkimassa pitkin syksyä. Muutama viikko sitten olimme olleet perjantai-iltana kavereiden kanssa myöhään ulkona. Päästyämme kotiin aamun puolella yötä, avasin vielä facabookin ajanvietteeksi. Tuorein uutinen oli Coldplayn kuvapostaus: "Performing in Cologne right now", pari tuntia sitten. Siis yhtye oli tullut esiintymään 25 min junamatkan päähän Kölniin, eivätkä olleet kertoneet minulle tästä mitään!?

Robbie jutteli kovin paljon saksaksi. Suosikkisana taisi olla Scheisse.

Olen ostanut ensimmäisen Robbie Williamsin levyn silloin, kun ajattelin, että ymmärrän jo musiikista jotakin. Sing When Your Winning on harmitonta ja menevää poppia. Sittemmin Britannian myydyimmän miesartistin tyyli on vaihdellut ja tämän kertainen (samannimiseen levyyn pohjautuva) kiertue Everybody Swings Both Ways kolahti herraskaisella tyylillään. Suurin osa (ainakin eturivin) yleisöstä olisi varmaankin tullut kuuntelemaan Robbieta olipa tyylilaji sitten mitä tahansa. Olimme selvästi konsertin keski-ikää nuorempia, mikä myös viittasi artistin ulkoisen habituksen olevan se tärkeämpi syy maksaa 85e/lippu.

Kuva otettu vain hetkeä ennen silkkipaperimyrskyä

Mutta kyllä musiikin ja viihteen ystävä sai täyttä vastinetta rahalleen! Noin mieletöntä showta ei oltu aiemmin kumpikaan päästy todistamaan. Robbieta säesti mittava Big Band solakoine taustalaulajineen monitasoiselle lavasteelle näyttävästi aseteltuna. Robbie vaihtoi asua ainakin neljään kertaan ja tanssijat varmaan sitäkin useammin. Niin, ne tanssijat. Koreografiat oli hienosti yhdistelty 20-, 30- ja 40-lukujen tyyliin kuitenkin reteästi 2010-lukulaisesti esittäen. Pariinkin eri otteeseen yleisöön lennätettiin muutama kilo värikästä silkkipaperisilppua. Sitä samaa, mistä euroviisujen saksalainen kommentaattori totesi, että tässä on kyllä jollakulla kova siivoaminen jälkikäteen.

Konsertti, jossa on väliaika. Fancy.

Helppoa tästä musiikinkuuntelusta tekee järjestelyjen toimivuus. Ennen tapahtumien alkua ja arvioidun päättymisajan jälkeen on järjestetty julkiseen liikenteeseen lisävuoroja. Koska tämä jääkiekkoareena sijaitsee noin kilometrin päässä juna-asemalta, oli molempiin suuntiin järjestetty pikabussit, jotka kyyditsivät julkisen liikenteen käyttäjiä jatkuvana virtana. Julkista liikennettä rohkaistaan käyttämään tapahtumajärjestäjän puolesta mm. niin, että konserttilippu kelpaa molempiin suuntiin matkalippuna. Myös itse areenalla porteilta ja narikasta selvisi sutjakasti ilman jonotteluja.

Toinen puoliaika matkustettiin laivalla.

Ja vaikka konsertti oli kaikkine lavasteineen, tanssijoineen ja paperisateineen aivan uskomaton, on tärkein kuitenkin se musiikki. Keikan aikana keskityin ensimmäistä kertaa kuuntelemaan mm. tämän kappaleen sanoja. Sitä olen nyt kuunnellut tällä viikolla miettien perheen tuoreimpia jäseniä, kummilapsia, kummilasten isiä...jne... Toivotaan, että lapsen saanti on pehmentänyt tämänkin narkkarin pään lopullisesti. Robbie Williams - Go Gentle

Niin ja sitten tietysti tämä perhearkeamme kuvaava keikan aloituspamaus: Robbie Williams - Shine My Shoes

Taidankin lähteä tästä selaamaan lisää keikkakalentereita...

4 x Holland

Roermondin kanaali

Saksa on suomalaiselle hirvittävän mukava maa asua, mutta olemme silti löytäneet uuden suosikkimaan. Asiat on sopivasti järjestyksessä ja kohdallaan, kuten Saksassakin, mutta toisaalta nipotusta ja tiukkapipoisuutta on huomattavasti vähemmän. Onneksi kyseinen alava maa on niin lyhyen matkan päässä, että junalla tai autolla pääsee nauttimaan helposti ja nopeasti avoimemmasta ilmapiiristä.

Roermondin tori

Ensimmäiseksi tutustuimme aivan rajan takana lymyilevään Roermondiin, joka syleili meitä kesäisen kauniilla auringonpaisteellaan maaliskuun lopulla. Roermondin suuri nähtävyys on kaupungin keskustan tuntumassa oleva valtava design-outlet-kylä. Ennakko-odotuksena oli joutua johonkin Ideaparkin tyyliseen ostoskeskukseen, mutta kyseessä olikin kirjaimellisesti kylä. Liikkeet oli rakennettu somien pikkutalojen näköisesti omaksi kaupunkikeskustakseen, jota ympäröi valtavat parkkialueet, jonne saksalaiset voivat kurvata bussilasteittain sunnuntaisin, kun Saksassa kaikki kaupankäynti viettää pyhäpäivää.

Rouvan massakausi jatkuu

Kaupungin keskusta oli valtavan soma ja +20 lämpötila ei ainakaan vähentänyt kaupungin viehättävyyttä. Torilla auringonpaisteessa kahvia juodessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi keski-euroopassa lomalla. Välillä tuntuu unohtuvan se, että ihan oma arkikin on nykyään keski-euroopassa. Jostain syystä kotikulmat alkaa kovin nopeasti tuntua kotikulmilta, ja eksotiikka kaikkoaa. Onneksi ei tarvitse tehdä muuta kuin siirtyä naapurikaupunkiin, niin johan tuntuu eksoottiselta!

Reissun tietysti kruunasi se, että pääsimme elokuviin! Ilman dubbausta, alkuperäiskielellä!  Oscareita kahminut 12 years a slave herätti kovasti ajatuksia, joten yöllinen kotimatka autobahnaa pitkin Mikon laina-autolla huristellessa taittui kuin huomaamatta.

Huhtikuun alussa saatiin Pena pikavisiitille, joka suijui hyvin syöden ja Düsseldorfin nähtävyyksiä ihmetellen. 

 

Maksoimme jopa ensimmäistä kertaa pääsymaksun Rheinturmin näköalatasanteelle. Olisi kannattanut käydä aiemmin, sillä talvella hinta oli vielä nelisen euroa, mutta nyt jokaisesta hissimatkasta piti pulittaa jo 5 euroa! Maisemat olivat kyllä koko rahan arvoiset. Ja harvoinhan sitä nykyään enää saa matkustaa hissillä niin, että joku muu painaa nappulaa. Kyllä siitä ilosta voi vähän maksaakin!

Pääsiäisenä vuokrattiin auto alle, mutta pidettiin silti komentokeskusta kotosalla. Lähialueella kyllä riitti koluttavaa neljän päivän pyhiksi ihan riittävästi ja oma (häälahja) sänky on tietysti se paras sänky. Perheen vanhempi diplomi-insinööri ei saanut tällä kertaa täyttä päätäntävaltaa auton valinnassa, joten auto oli hieman maltillisemman kokoinen kuin edellisellä kerralla.

Sampon tennari Hollannissa

Aloitimme pitkäperjantaihin hiljentymisen kaasuttelemalla autobahnaa Aacheniin. Matkan pääasiallisena tarkoituksena oli hämmästellä dreiländerpunktia, missä Belgia, Saksa ja Hollanti kohtaavat. Piste oli kaikessa kivipaasimaisuudessaan mykistävä.

Kohteen matkailuarvo oli kuitenkin huomattu käyttää hyväksi, ja tarjolla oli paljon tekemistä erityisesti lapsiperheille labyrintin ja leikkipuiston muodossa. Siinä Hollannin korkeinta kohtaa ihmetellessämme poniratsastusta tarjoavalta tädiltä pääsi hevonen karkuun. Koni oli jotenkin saanut riuhtaistua rikki paalun, johon oli ollut köytettynä, vauhkoontui tästä aivan täysin ja viimeisenä näimme kuinka se laukkasi katkennut hirsi kaulassansa kohti lasten leikkipuistoa. Minä sain osakseni vain naurut, kun olin syöksynyt vauhkoontuneen eläimen havaittuani välittömästi muistomerkin taa piiloon. Toisaalta samaan aikaan sätin vanhempaa diplomi-insinööriä siitä, miksei ottanut ainutlaatuisesta tilanteesta kuvaa, kun kerran piteli kameraa käsissään.

Välikohtauksesta selvittyämme ajelimme alas vuorilta (Hollannin korkein kohta oli tosiaan +322,5 m) Aacheniin. Joulumarkkinat olivat vaihtuneet torilliseen pieniä kuningas-patsaita. Vaikka pelkäsimme, ettei Saksassa olisi näin pyhänä päivänä mikään auki, onnistuimme saamaan maukkaat lounaskahvit ennen kotimatkaa. Aachen ilostutti jälleen suloisuudellaan. Silti sillekin kolkalle jäi vielä koettavaa, sillä tällä reissulla opimme, että Aachenin alueella maanpintaan kohoaa geotermistä lämpöä veden muodossa, joten kaupungin läheltä pitäisi löytyä jonkinlainen geoterminen kylpyläkin.

Kotimatkalla pysähdyimme ihmettelemään Garzweilerin Tagebauta, eli ruskohiili-avolouhosta. Vihreän energian ystäviä oli muistettu erityisellä näköalapisteellä, josta avautui hieno näkymä louhokseen. Lisäksi vierailija sai ihastella esimerkiksi karttoja, joihin oli merkitty kaikki louhoksen alta evakuoidut kylät ja siirretyt moottoritiet. Huomaa kuitenkin kuvaa tasapainottavat iloisesti pyörivät tuulimyllyt.

Pääsiäislauantaina starttasimme sen verran aikaisin, että olimme sopivasti kiinni ovenkahvassa, kun Vught-keskitysleirin museo aukesi. Pieni osa natsien keskitysleiriä oli museoitu ja uudelleenrakennettu, mutta koska aikalailla kaikki museon tekstit olivat hollanniksi, piti ymmärrystä enemmän käyttää omaa mielikuvitusta.Tämän hieman ankean päivänavauksen jälkeen jatkoimme iloisemmissa tunnelmissa värikkäiden kukkapeltojen läpi halki Hollannin. 

Joku muukin oli keksinyt tulla pääsiäisen pitkillä vapailla ihmettelemään Hollannin kukkapeltoja. Ylläoleva tuulimylly turisteilla kansoitettuine näköalatasanteineen oli ilmeisesti osa massiivista Kaukenhofin kukkatarhaa. Ulkonäön perusteella tulppaaneita oli tultu katsomaan aina Japanista, Kiinasta ja Intiasta asti. Viimeistään nähtyämme paikoitusalueen, painoimme tiukemmin kaasua ja päätimme, että ehkäpä kukkapeltoja näkee pienemmässäkin seurueessa. Ja näkihän niitä...

ProTip: Ota zoomi pois ennen selfietä

Myöhäinen lounastauko pidettiin sattumanvaraisesti tielle osuneessa Alkmaarin kaupungissa, jonka saarella nököttävä vanha keskusta oli vallan herttainen turisteerauskohde. Myös lounaspaikaksi valikoitunut jokilaivaterassi toimi tehtävässään erittäin tyydyttävästi.

Lounaan ja kahvin virkistämänä jaksoi jatkaa Hollannin ympäriajoa, sekä tulppaanibongailua. Tulppaanien lomassa nähtiin myös yksi haikara!

Hollanti-idylli: Tulppaanit, tuulimyllyt ja traktori

Rebel

Helteinen pääsiäissunnuntai vietettiin lähikukkuloilla ajellen, kunnes tielle osui tienviitta, joka oli pikaisesti tulkittaessa paperikoneisiin liittyväksi. Kurvasimme siis pihaan ja löysimme itsemme museoidusta paperitehtaasta.

Puoli tuntia kotoa ja oltiin ihan maalla

Vesimylly!

Kiertelimme hetken aikaa pihamaata ympäri ja ihmettelimme isompia ruosteisia koneenosia sekä ihka oikeaa toimivaa vesimyllyä. Lopulta uskaltauduimme lippukioskille ja hampaita kiristellen suostuttiin maksamaan 3,5e /hlö sisäänpääsymaksu. Museo osoittautui ensisilmäyksen jälkeen yllättävän kattavaksi ja hyvin kootuksi. Itse museorakennuksessa, joka oli siis alkuperäinen paperitehdas, oli toimiva pienoispaperikone. Pääsimme todistamaan, kun koneella tehtiin muutamassa minuutissa pari metriä paperia.

Pienemmän replikaatin lisäksi museoalueelta löytyi ihan aidon kokoinenkin kone. Sillä ei tosin enää tehty show-mielessä paperia niinkuin pienemmällä toverillaan. Vanhempi diplomi-insinööri nautti silminnähden siitä, kun sai olla jatkuvasti vastaamassa minun typeriin kysymyksiin ja selittämässä, miten sitä paperia oikein tehdään. Museo-opas arvasi jossain kohti miehen olevan alan miehiä, kun se osasi suomeksi puhuessaankin kertoa niin vakuuttavasti paperin tekemisestä.

Koti-illallisen jälkeen lähdimme vielä lyhyelle ilta-ajelulle ja osuimme turistin tuurilla paikalle juuri, kun Rheinin rannalla sytyteltiin pääsiäiskokkoa. Pahojen henkien lisäksi roviolla onnistuttiin lähes karkottamaan lähipuiden linnutkin, sen verran valtoimenaan kokko loimotteli.

Pääsiäisen minilomalla kerätyin voimin jaksoi taas toimistotyöläinenkin raataa. Seuraavana viikonloppuna otimme junan alle ja hurautimme sujuvasti pummilla Hollantiin Venlon kaupunkiin. Matkantekohetkellä luulimme vilpittömästi, että Sampon kausikortin voimat olisivat riittäneet rajan takana olevalle ensimmäiselle junapysäkille asti, mutta jälkikäteen saimme kuulla, että tuohon parin minuutin matkalle olisi pitänyt hankkia vielä lisälippu.

Uljas tavoitteemme oli päästä näkemään hieman Kuninkaanpäivän hulinoita, mutta aamu-unisuudesta johtuen onnistuimme missaamaan suurimman oranssin huuman. Onneksi olimme itse pukeutuneet sen verran maltillisesti Hollannin kansallisväreihin, ettemme pistäneet väkijoukosta pahasti silmään. Venlo ei yltänyt suloisuudessa aivan Roermondin tasolle, mutta se, että se oli junalla tunnissa saavutettavissa teki siitä oikein mukavan päivämatkakohteen.

Kevät saapuu keski-Eurooppaan

Kotiuduimme lauantaina kolmen viikon mittaiselta turneelta. Minun valloitukset keskittyivät lähinnä eri puolille Suomea, mutta Sampo valloitti kattavasti lähes koko Kiinan kansantasavallan.

Kotona Düsseldorfissa odotti kukkivat puut ja pensaat, viheriöivät nurmet ja nurmia koristavat narsissit. Kaivoimme pölyttyneet polkupyörät kellarista ja karistimme sunnuntaina pölyt kierroksella Volksgartenissa. Puistossa kukkivat ihanat magnoliat ja ilmassa tuoksui kevät, ellei jopa kesä.

Iltakävely im Zoopark

Eilen söimme työkavereiden kassa lounaan kevään ensimmäistä kertaa terassilla. Tänään lämpötilan pitäisi kivuta jo yli 20 asteen, joten tämähän alkaa vastata jo suomalaista hellettä.

Päätin olla maksamatta enää kausikorttia joukkoliikenteeseen, josta suivaantuneena joukkoliikenne päätti lakkoilla koko tiistain. Sampo oli siis pakotettu tekemään etäpäivän kotoa käsin. Minä olen yrittänyt viikon ajan optimoida parasta pyörätietä kaupungin läpi toimistolle. Aamupyöräily töihin on melko kaukana rentouttavasta ulkoiluhetkestä, kun jokainen tiellä liikkuja lastenvaunuista ajoneuvonosturiin on potentiaalinen uhka. Toivottavasti poukkoiluun ajoradan ja katkeilevien pyöräteiden välillä tottuu pian.

Brötchenpause im Rheinpark

Costa Rican viidakoissa

Matkailumaana Costa Rica oli vallan mainio. Kaikki toimi, niin kuin pitikin. Kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja avuliaita. Costa Ricalaiset jonottivat säntillisesti ja kärsivällisesti vuoroaan odottaen, olipa kyse sitten bussista tai raha-automaatista. Missään vaiheessa ei tullut tunne, että joku yrittäisi ryöstää tai huijata. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin ystävällisesti ja välillä jopa uteliaasti. Lisäksi maa oli hurjan siisti. Vesijohtovettä teki kovasti mieli juoda, mutta loman pilaamisen riskiä ei kuitenkaan tehnyt mieli ottaa. Jos kyseessä olisi ollut pidempi vierailu, olisi vettäkin varmaan tullut vähitellen juotua.

Banaanisipsejä, nam!

Ticojen ystävällisyyttä osoitti hyvin majatalomme isäntä, joka kävi kuuden aikaan maanantai aamuna heittämässä meidät 12 km päähän bussiasemalle, eikä ottanut tästä vastaan mitään rahaa (ehkä hänen matikallaan kaksi yötä ja illallista toimi korvauksena..). Kaikki etelän suunnasta San Joseen menevät bussit pysähtyivät Uvitan edustalla olevalla ravintolalla ja me norkoilimme vapaita paikkoja. Ensimmäisellä yrityksellämme kuski ei suostunut ottamaan seisovia matkustajia, mutta heti toisen bussin kanssa tärppäsi. Näin saimme viettää 3 tunnin bussimatkan bussin lattialla istuen (koska seisomaankaan ei olisi mahtunut).

Missasimme täpärästi San Joseesta La Fortunaan lähtevän express-bussin ja olimme pakotettuja ostamaan liput regional-bussiin. Ero oli aika huima, kun expressillä matka olisi taittunut 1,5 tuntiin, me teimme matkaa 4,5 tuntia. Mutta onneksi tällä kertaa saimme istumapaikat, joten mikäs siinä vuoristomaisemia ihastellessa.

Aurinko laskee Arenalin taa, La Fortuna

Ennätimme vielä ennen auringonlaskua löytää La Fortunasta järkevän hintaisen huoneen perinteisestä sodasta. La Fortuna oli oikea turistirysä, sillä se on Arenal-tuolivuorta lähinnä oleva kaupunki. Costa Rica käänsi näin meille täysin toiset kasvot. Vaikka kylä ei ollut järin suuri, löytyi sieltä Burger King ja noin 300 extreme-tours-matkanjärjestäjää. Lähes kaikki kylän ruokatarjonta oli länkkäreille suunnattua ja vaikka yritimme kysyä viattoman näköiseltä sedältä kadun varressa parasta "sodaa", eli paikallisten suosimaa ruokapaikkaa, päädyimme syömään matkan tähän asti huonoimman casado-annoksen. Lisäksi ruoka ei välttämättä ollut aivan tuoreinta mahdollista ja illalla piti ottaa vähän mahalääkettä rommin muodossa. Huonon casado-kokemuksen päätimme huuhtoa alas kotisodassamme smoothiella. Costa Ricalla tuli nautittua lukemattomat tuoreista hedelmistä soseutetut smoothiet. Tämän illan kruunasi guanabana-smoothie (ehkä opaskirjamme ainoa fiksu matkavinkki).

Maanteiden paholainen, Jimny

Aamulla nautimme huoneen hintaan kuuluvan muna-pekoni-paahtoleipä-hedelmäaamiaisen, joka tarjoiltiin kokonaisen smoothielasillisen kanssa. Masut killillään tallasimme autovuokraamolle noutamaan "maastoautomme", jonka olimme illalla käyneet varaamassa. Mitkään hälytyskellot eivät alkaneet soimaan, kun vuokraamosta kerrottiin, että jos haluamme Arenal-tulivuorelta Monteverden kansallispuiston alueelle, tarvitsemme nelivedon ja matkaan aikaa "2 tuntia päällystetyllä ja 2 tuntia päällystämättömällä tiellä". Ripustimme edellis-illan pyykkisession jäljiltä olevat märät pyykit peräkonttiin kuivumaan ja huristelimme tulivuorelle.

Arenal on jatkuvasti aktiivinen tulivuori, joka pössäytteli edellisen kerran suuremmin vuonna 2010. Ilmeisesti meilläkin olisi ollut edellisenä yönä mahdollisuus nähdä La Fortunan huipulla tulen katkua, jos emme olisi nukahtaneet raskaan matkustuspäivän päätteeksi jo yhdeksän aikaan. Tallustelimme muutaman tunnin lenkin tulivuoren alla rehevöittävässä sademetsässä ja bongailimme lintuja ja muita eläväisiä. Kävelylenkin päätepisteenä oli vuoden 1998 purkauksen laavavirta, joka oli vähitellen peittymässä matalan kasvillisuuden peittoon. Vertasimme tietenkin paikkaa Islantiin, ja täällä pitempi kasvukausi ja lämmin, kostea ilmanala auttoivat kasvillisuutta rehottamaan huomattavasti nopeammin.

A'a -laavaa etualalla, Arenal höyryineen taaempana

Arenal-järvi ja taustalla Arenal-tulivuori

Reippailun jälkeen oli aika aloittaa tuskien taival Monteverden luonnonsuojelualueelle. Reitti kiersi ensinnä kauniin ja tuulisen Arenal-järven ympäri. Järvi oli syntynyt 1979 patohankkeen yhteydessä ja hukuttaneet alleen kyliä ja metsiä. Oli helppo uskoa pysyvänsä oikealla reitillä, sillä matkan varrella oli jatkuvasti ravitsemusliikkeitä, jotka markkinoivat itseään englanniksi. Mekin kannatimme Macademiapähkinätilan toimintaa ja maksoimme 15$ leivästä. Oli kyllä ehkä paras leipä, mitä kumpikaan oli koskaan syönyt. Tässä kuvassa olemme vielä autuaan tietämättömiä, mitä on luvassa. Arenal-järven ympäri ajettiin kippuraista, mutta kuitenkin hyvin asfaltoitua tietä.

Kivinen tieni vain jäljelle jää

Riemu ratkesi, kun pääsimme sille päällystämättömälle tielle. Ja onhan noita sorateitä ennenkin ajeltu. Tämä kivinen vuoristotie vaan ei millään tavalla vastannut itä-suomalaisia mökkiteitä. Apukuskilta melkein irtosi paikat hampaista ja kummankin selkäranka varmaan lyheni senteillä. Kuvan hetkellä tie on jopa ihan hyväkuntoinen, ei yhtään kuoppaa näkyvissä. Tätä siis 1,5 tuntia, keskinopeus 20 km/h. Auton hanskalokerolle rynkytys oli liikaa ja perille päästyämme se sanoi sopimuksensa irti. Onneksi olimme ottaneet täysvakuutuksen, eli emme joutuneet maksumiehiksi.

Saavuimme Santa Elenan kylään sopivasti ennen auringonlaskua ja löysimme kivan majapaikan Cabinas Eddy. Reissun ainoa yösija, jossa odotti joutsenpyyhkeet! Hämmentävää Santa Elenassa oli, että kivisten sorateiden päässä nököttävä kylä oli joka puolelta asfaltoitu! Illallinen syötiin jännittävässä, mutta totaalisen ylihinnoitellussa Tree Housessa. Ravintola oli kirjaimellisesti rakennettu puun ympärille. Vaikka casado olikin reissun huonoin ja kallien, oli ympäristö ainakin jännittävä.

Eddy antoi niin hyvät vinkit Monteverden alueen koluamiseen, että päätimme pysyä kaksi yötä. Varasimme illalle eläinsuojelualueen yö tourin ja lähdimme aamiaisen jälkeen pilvimetsään seikkailemaan. Luonnonpuiston sisäänkäynti oli 15$/pää ja reitit oli hyvin merkitty ja kartankin sai suunnistuksen avuksi. Oli sateinen päivä, joten olimme täysin pilvessä. Eläimiä ei juuri nähnyt, ne kun eivät oikein tykkää ihmisistä. Hassuja kasveja sen sijaan näkyi paljonkin. Uskomattominta oli metsän vehreys ja tiheys. Rakennetulta polulta metsään poikkeaminen ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus.

Eddyn suosituksesta kävimme kiipeilemässä tässä fiikuksessa. Puuta olisi voinut kiivetä ainakin 30 metrin korkeuteen, mutta me tyydyimme vähän matalampiin korkeuksiin. Illan eläintourilla selvisi myös näiden puiden kasvutarina. Fiikus kasvaa ilmasta maahan, eli se saa alkunsa jonkin toisen puun oksalta, mistä se ulottaa juurensa alas maahan. Fiikus kietoutuu emäpuunsa ympärille ja lopulta tukehduttaa ja tappaa sen. Lahottajat syövät kuolleen puun, jolloin fiikus jää ontoksi ja unelmalliseksi kiipeilytelineeksi.

Yön pimeydessä valokuvaamisen jätimme niille, joilla oli kunnon kamerat. Jännittävintä oli ehkä nähdä elävä tarantella puolen metrin päästä. Lisäksi spottasimme laiskiaisen, joka oli puussa uinumassa. Kiertelimme metsässä oppaiden kanssa ja sohimme taskulampuilla sinne tänne. Oppaiden asiantuntemus oli kunnioitustaherättävää. He löysivät n. 25 cm pitkän keppisirkan, jota ei paljaalla silmällä olisi tikusta erottanut. Lisäksi lehtisirkka oli valoa vasten aivan lehden näköinen. Lisäksi näimme Costa Ricalaisen kyyn, joka olikin suomalaisesta serkustaan poiketen vihreä ja keltaraidallinen.

Koska emme olleet vieläkään onnistuneet löytämään mistään viidakosta apinaa, jouduimme ottamaan seuraavana aamuna suunnan kohti kaltoin kohdeltujen eläinten eläintarhaa.