Costa Rican viidakoissa

Matkailumaana Costa Rica oli vallan mainio. Kaikki toimi, niin kuin pitikin. Kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja avuliaita. Costa Ricalaiset jonottivat säntillisesti ja kärsivällisesti vuoroaan odottaen, olipa kyse sitten bussista tai raha-automaatista. Missään vaiheessa ei tullut tunne, että joku yrittäisi ryöstää tai huijata. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin ystävällisesti ja välillä jopa uteliaasti. Lisäksi maa oli hurjan siisti. Vesijohtovettä teki kovasti mieli juoda, mutta loman pilaamisen riskiä ei kuitenkaan tehnyt mieli ottaa. Jos kyseessä olisi ollut pidempi vierailu, olisi vettäkin varmaan tullut vähitellen juotua.

Banaanisipsejä, nam!

Ticojen ystävällisyyttä osoitti hyvin majatalomme isäntä, joka kävi kuuden aikaan maanantai aamuna heittämässä meidät 12 km päähän bussiasemalle, eikä ottanut tästä vastaan mitään rahaa (ehkä hänen matikallaan kaksi yötä ja illallista toimi korvauksena..). Kaikki etelän suunnasta San Joseen menevät bussit pysähtyivät Uvitan edustalla olevalla ravintolalla ja me norkoilimme vapaita paikkoja. Ensimmäisellä yrityksellämme kuski ei suostunut ottamaan seisovia matkustajia, mutta heti toisen bussin kanssa tärppäsi. Näin saimme viettää 3 tunnin bussimatkan bussin lattialla istuen (koska seisomaankaan ei olisi mahtunut).

Missasimme täpärästi San Joseesta La Fortunaan lähtevän express-bussin ja olimme pakotettuja ostamaan liput regional-bussiin. Ero oli aika huima, kun expressillä matka olisi taittunut 1,5 tuntiin, me teimme matkaa 4,5 tuntia. Mutta onneksi tällä kertaa saimme istumapaikat, joten mikäs siinä vuoristomaisemia ihastellessa.

Aurinko laskee Arenalin taa, La Fortuna

Ennätimme vielä ennen auringonlaskua löytää La Fortunasta järkevän hintaisen huoneen perinteisestä sodasta. La Fortuna oli oikea turistirysä, sillä se on Arenal-tuolivuorta lähinnä oleva kaupunki. Costa Rica käänsi näin meille täysin toiset kasvot. Vaikka kylä ei ollut järin suuri, löytyi sieltä Burger King ja noin 300 extreme-tours-matkanjärjestäjää. Lähes kaikki kylän ruokatarjonta oli länkkäreille suunnattua ja vaikka yritimme kysyä viattoman näköiseltä sedältä kadun varressa parasta "sodaa", eli paikallisten suosimaa ruokapaikkaa, päädyimme syömään matkan tähän asti huonoimman casado-annoksen. Lisäksi ruoka ei välttämättä ollut aivan tuoreinta mahdollista ja illalla piti ottaa vähän mahalääkettä rommin muodossa. Huonon casado-kokemuksen päätimme huuhtoa alas kotisodassamme smoothiella. Costa Ricalla tuli nautittua lukemattomat tuoreista hedelmistä soseutetut smoothiet. Tämän illan kruunasi guanabana-smoothie (ehkä opaskirjamme ainoa fiksu matkavinkki).

Maanteiden paholainen, Jimny

Aamulla nautimme huoneen hintaan kuuluvan muna-pekoni-paahtoleipä-hedelmäaamiaisen, joka tarjoiltiin kokonaisen smoothielasillisen kanssa. Masut killillään tallasimme autovuokraamolle noutamaan "maastoautomme", jonka olimme illalla käyneet varaamassa. Mitkään hälytyskellot eivät alkaneet soimaan, kun vuokraamosta kerrottiin, että jos haluamme Arenal-tulivuorelta Monteverden kansallispuiston alueelle, tarvitsemme nelivedon ja matkaan aikaa "2 tuntia päällystetyllä ja 2 tuntia päällystämättömällä tiellä". Ripustimme edellis-illan pyykkisession jäljiltä olevat märät pyykit peräkonttiin kuivumaan ja huristelimme tulivuorelle.

Arenal on jatkuvasti aktiivinen tulivuori, joka pössäytteli edellisen kerran suuremmin vuonna 2010. Ilmeisesti meilläkin olisi ollut edellisenä yönä mahdollisuus nähdä La Fortunan huipulla tulen katkua, jos emme olisi nukahtaneet raskaan matkustuspäivän päätteeksi jo yhdeksän aikaan. Tallustelimme muutaman tunnin lenkin tulivuoren alla rehevöittävässä sademetsässä ja bongailimme lintuja ja muita eläväisiä. Kävelylenkin päätepisteenä oli vuoden 1998 purkauksen laavavirta, joka oli vähitellen peittymässä matalan kasvillisuuden peittoon. Vertasimme tietenkin paikkaa Islantiin, ja täällä pitempi kasvukausi ja lämmin, kostea ilmanala auttoivat kasvillisuutta rehottamaan huomattavasti nopeammin.

A'a -laavaa etualalla, Arenal höyryineen taaempana

Arenal-järvi ja taustalla Arenal-tulivuori

Reippailun jälkeen oli aika aloittaa tuskien taival Monteverden luonnonsuojelualueelle. Reitti kiersi ensinnä kauniin ja tuulisen Arenal-järven ympäri. Järvi oli syntynyt 1979 patohankkeen yhteydessä ja hukuttaneet alleen kyliä ja metsiä. Oli helppo uskoa pysyvänsä oikealla reitillä, sillä matkan varrella oli jatkuvasti ravitsemusliikkeitä, jotka markkinoivat itseään englanniksi. Mekin kannatimme Macademiapähkinätilan toimintaa ja maksoimme 15$ leivästä. Oli kyllä ehkä paras leipä, mitä kumpikaan oli koskaan syönyt. Tässä kuvassa olemme vielä autuaan tietämättömiä, mitä on luvassa. Arenal-järven ympäri ajettiin kippuraista, mutta kuitenkin hyvin asfaltoitua tietä.

Kivinen tieni vain jäljelle jää

Riemu ratkesi, kun pääsimme sille päällystämättömälle tielle. Ja onhan noita sorateitä ennenkin ajeltu. Tämä kivinen vuoristotie vaan ei millään tavalla vastannut itä-suomalaisia mökkiteitä. Apukuskilta melkein irtosi paikat hampaista ja kummankin selkäranka varmaan lyheni senteillä. Kuvan hetkellä tie on jopa ihan hyväkuntoinen, ei yhtään kuoppaa näkyvissä. Tätä siis 1,5 tuntia, keskinopeus 20 km/h. Auton hanskalokerolle rynkytys oli liikaa ja perille päästyämme se sanoi sopimuksensa irti. Onneksi olimme ottaneet täysvakuutuksen, eli emme joutuneet maksumiehiksi.

Saavuimme Santa Elenan kylään sopivasti ennen auringonlaskua ja löysimme kivan majapaikan Cabinas Eddy. Reissun ainoa yösija, jossa odotti joutsenpyyhkeet! Hämmentävää Santa Elenassa oli, että kivisten sorateiden päässä nököttävä kylä oli joka puolelta asfaltoitu! Illallinen syötiin jännittävässä, mutta totaalisen ylihinnoitellussa Tree Housessa. Ravintola oli kirjaimellisesti rakennettu puun ympärille. Vaikka casado olikin reissun huonoin ja kallien, oli ympäristö ainakin jännittävä.

Eddy antoi niin hyvät vinkit Monteverden alueen koluamiseen, että päätimme pysyä kaksi yötä. Varasimme illalle eläinsuojelualueen yö tourin ja lähdimme aamiaisen jälkeen pilvimetsään seikkailemaan. Luonnonpuiston sisäänkäynti oli 15$/pää ja reitit oli hyvin merkitty ja kartankin sai suunnistuksen avuksi. Oli sateinen päivä, joten olimme täysin pilvessä. Eläimiä ei juuri nähnyt, ne kun eivät oikein tykkää ihmisistä. Hassuja kasveja sen sijaan näkyi paljonkin. Uskomattominta oli metsän vehreys ja tiheys. Rakennetulta polulta metsään poikkeaminen ei ollut lainkaan houkutteleva ajatus.

Eddyn suosituksesta kävimme kiipeilemässä tässä fiikuksessa. Puuta olisi voinut kiivetä ainakin 30 metrin korkeuteen, mutta me tyydyimme vähän matalampiin korkeuksiin. Illan eläintourilla selvisi myös näiden puiden kasvutarina. Fiikus kasvaa ilmasta maahan, eli se saa alkunsa jonkin toisen puun oksalta, mistä se ulottaa juurensa alas maahan. Fiikus kietoutuu emäpuunsa ympärille ja lopulta tukehduttaa ja tappaa sen. Lahottajat syövät kuolleen puun, jolloin fiikus jää ontoksi ja unelmalliseksi kiipeilytelineeksi.

Yön pimeydessä valokuvaamisen jätimme niille, joilla oli kunnon kamerat. Jännittävintä oli ehkä nähdä elävä tarantella puolen metrin päästä. Lisäksi spottasimme laiskiaisen, joka oli puussa uinumassa. Kiertelimme metsässä oppaiden kanssa ja sohimme taskulampuilla sinne tänne. Oppaiden asiantuntemus oli kunnioitustaherättävää. He löysivät n. 25 cm pitkän keppisirkan, jota ei paljaalla silmällä olisi tikusta erottanut. Lisäksi lehtisirkka oli valoa vasten aivan lehden näköinen. Lisäksi näimme Costa Ricalaisen kyyn, joka olikin suomalaisesta serkustaan poiketen vihreä ja keltaraidallinen.

Koska emme olleet vieläkään onnistuneet löytämään mistään viidakosta apinaa, jouduimme ottamaan seuraavana aamuna suunnan kohti kaltoin kohdeltujen eläinten eläintarhaa.