Rantaelämää Costa Ricalla

Bussilla vuoristomotaria

Costa Ricalle saavuttiin myöhään keskiviikkoiltana. Ennakko-odotukset olivat aikalailla nollissa ja olikin hurjan jännittävää katsella lentokoneen ikkunasta alla kiemurtelevia valaistuja katuja ja vuoristoteitä. Jostain syystä olimme jo tässä vaiheessa ihan vakuuttuneita, että jompi kumpi laukku on jäänyt matkan varrelle, joten koimme suuren ilon hetken kun rinkka ja laukku laskettelivat hihnalta vastaan ensimmäisten joukossa.

Eka bussimatka jännittää

Lentokentällä oli iloinen veikko meitä vastassa ja lapussakin luki jotain etäisesti Köylijärveä muistuttavaa. Etukäteen tilattu taksikyyti lentokentältä Alajuelaan oli kyllä suuri helpotus, sen verran hässäkkää tuntui lentokentän ympäristössä olevan. Hotellilla oli omistaja vastassa, ja hän antoi hyvät alkuvinkit Costa Ricalla matkustamiseen. Hän varoitteli, että autovuokrat voivat olla pilvissä näin sesonkiaikaan ja hän suositteli kokeilemaan bussimatkustamista. "Ei paikallisilla ole varaa omilla autoilla kulkea, joten bussiverkosto on todella kattava ja hinnat huokeita." 

Aamiaisen jälkeen saimme vielä toiselta hotellin työntekijältä vinkit, miten pääsemme helposti hotellilta Alajuelan keskustaan, ja että "joku kyllä auttaa teidät San Joseen lähtevien bussien terminaliin". Näillä vinkeillä siis päätimme lähteä liikenteeseen bussivaihtoehdolla. Hotellin neitokainen oli aivan oikeassa: ei tarvinnut kauaa haahuilla Alajuelan bussiterminaaleilla eksyneen näköisenä, kun banaanikauppiassetä lähti meitä kädestä pitäen ohjaamaan San Joseen lähtevien bussien terminaaliin.

Bussisysteemiä oli etukäteen haukuttu opaskirjassamme "todella vaikeaselkoiseksi" ja siltähän se ensi alkuun tuntuikin. Bussiliikennettä hoitaa useampi yksityinen firma, joista kukin liikennöi linjoja pääkaupungista San Joseesta johonkin suuntaan. Jokaisella firmalla on oma bussiterminaalinsa, ja nämä kaikki on ripoteltu pitkin kaupunkia. Busseja on Express- ja regional-linjoja, joista regionalit pysähtelee matkalla kylissä poimimassa lisää matkalaisia kyytiin ja näin matka-ajat ovat pitempiä. Lisäksi osa firmoista tarjosi huomattavasti huokeampia lipun hintoja, jolloin matkat kulkivat maksullisten motareiden sijaan kippuraisia vuoristoteitä pitkin. Kaikki terminaalit olivat hyvin vartioituja ja vartijat olivat hyvin auttavaisia. Kaikki bussit, millä matkustimme, olivat oikein moderneja ja viihtyisiä, vaikka koneellista ilmanvaihtoa ei ollutkaan. Asia erikseen on tietysti vielä kaikki etukäteen netistä löydetyt shuttle-firmat, jotka tarjoavat poskettoman hintaisia linjoja pääasiassa turisteille.

Bussiterminaalin Soda

San Joseessa meidän piti siis vielä päästä Alajuelan bussiterminaalista eteläiselle Tyynenmerenrannikolle lähtevien bussien terminaaliin. Meillä sattui mahdottoman hyvä tuuri taksikuskin kanssa. Hän puhui todella hyvää englantia, antoi paljon matkavinkkejä Tyynenmeren rannikolle, varmisti meille oikean bussin ja auttoi vielä terminaalissa ostamaan oikeat liput.

Tämän takia yritettiin löytää jostain matkatavarasäilytystä.

Bussimatka San Joseesta Dominicalin surffikylään kesti nelisen tuntia ja matkalla pidettiin taukokin. Emme taaskaan oikein tienneet mitä odottaa. Sampo oli tutkinut opaskirjasta, että Dominicalin pitäisi olla hieman rauhallisempi, eikä niin turistisoitu rantakohde, joka on suurten aaltojensa ansiosta erityisesti surffareiden suosiossa. Bussi pudotti meidät keskelle valtatien vartta. Toinen kyydistä jäänyt matkustaja viittilöi meille oikean suunnan Dominicalin kylään. Kylän hiekkateillä perässävedettävä osoitti ensimmäistä kertaa kelvottomuutensa. Lähinnä villakangastakit ja talvikengät sisältävälle laukulle yritettiin keksiä säilytystä niin lentokentältä kuin ekasta hotellistakin, mutta missään ei tarjottu tavarasäilytyspalvelua. Joissain hotelleissa tämä palvelu olisi tietysti ollut tarjolla, mutta eipä asia tullut vielä silloin mieleen, kun ensimmäistä majapaikkaa varattiin. Samsonite kyllä osoitti kestävyytensä ja voimmekin siis suositella kyseistä laukkua vaativammallekin käyttäjälle.

Playa Dominical

Kylänraitti oli nopeasti kävelty ja majoitusvaihtoehdot kartoitettu. Huone aamiaisineen irtosi 50 $/yö ja ennätimme vielä iltauinnillekin hiekkarannalle. Tyynenmeren aalloissa lilluessa tuntui hullulta, että olimme vasta aamulla lähteneet suurkaupungista oikeastaan ilman minkäänlaista suunnitelmaa.



Illalliseksi syötiin ensimmäiset viralliset paikallissapuskat, casadot. Casadon pääsisältönä on pavut ja riisi sekä valinnan mukaan liha ja muut höystöt sen mukaan, mitä kaapista on milloinkin sattunut löytymään. Casadoja syömällä vältti parhaiten mahataudit, heti tuli vatsanväänteitä kun kokeili ensimmäistä kertaa jotain länsimaista ruokaa. (Lisäksi heikolla espanjantaidolla oli parempi opetella tilaamaan yksi ruokalaji ja pidättäytyä siinä loppuloma...)

Auringonlasku Playa Dominicalilla

Uvitan kylillä

Koska emme uskoneet sisäisten surffareidemme löytyvän, jatkoimme paikallisbussilla matkaa rantaa pitkin kohti etelää. Uvita oli pieni kylä luonnonsuojelualue Playa Uvitan sisämaanpuolella. Tässä kohti espanjantaito oli kehittynyt jo niin, että onnistuimme saamaan yöksi huoneen pelkkää espanjaa puhuneelta herttaiselta tädiltä. Täti varoitteli, että kaikki arvotavarat kannattaa jättää huoneeseen, eikä ottaa mukaan luonnonsuojelualuerannalle. Samanlaiset kyltit tulivat myös puiston porteilla vastaan. Luonnonpuistoon piti maksaa 6$/hlö/pvä pääsymaksu, eikä puiston alueelta löytynyt mitään kaupallista toimintaa. Vaihdoimme taas nopeasti majoituttuamme uimavermeisiin ja lähdimme tutkimaan rantaa.

"Säälittävä puro" ainakin laskuveden aikaan.

Pelastajavene ja etualalla taas sama säälittävä puro

Ylitimme vaatimattoman puron ja jatkoimme hiekkarantaa kauemmas porteilta. Pidimme mangonsyöntitauon palmujen katveessa ja uiskentelimme vähän, kunnes aallot alkoivat tuntua aika hurjilta. Kun aloimme lähestyä kävelyn alkupistettä, olikin vastassa yllättäen vuolas virta ja jotain varoituskylttejä krokotiileista. Joku toinenkin pariskunta oli jäänyt nousuveden taa saarroksiin ja heitä oli juuri tulossa auttamaan jonkun matkanjärjestäjän kalastusvene. Näytimme virran varrella kai sen verran eksyneiltä, että kalastaja nappasi meidätkin kyytiin, ajoi meidät kaikki lähemmäs puiston portteja, eikä ottanut vastaan muuta kuin hämmentyneet kiitokset. Ilmeisesti aika tavallista, että ihmiset jäävät joen taa, nousuveden jalkoihin. Lyhyt moottoriveneajelu rannan valtavissa aalloissa oli kyllä kunnioitusta herättävä kokemus. Aika haastavat olosuhteet hallita isoa venettä alati muuttuvassa rantavedessä.


Nousuvesiseikkailun jälkeen teimme iltapäiväkävelyn kaupalle ja otto-automaatille. Opimme vähitellen, että pientäkin "urheilua" vaativat toiminteet on ohjelmoitava reilusti iltapäivän puolelle tai aikaiseen aamuun. Esimerkiksi yöpaikan etsiminen täsmälleen keskipäivällä reput ja rinkat selässä aiheuttaa vain turhautumista ja hätiköityjä päätöksiä.

Playa Uvita ilta-auringossa

Playa Uvitan Whale's tail, ilmakuva varastettu.

Edellisen päivän nousuvesiseikkailusta oppineena selvitimme, mikä on paras hetki tutustua Playa Uvitan erikoisuuteen: valaan pyrstöltä näyttävään sedimenttikivimuodostelmaan niemen kärjessä. Samaisesta pyrstöstä sekä lähialueen vesissä elelevistä valaista on saanut nimensä myös kyseinen luonnonpuisto, Marina Ballena.

Teimme siis aamukävelyn valaanpyrstölle ja ihmettelimme niemen molemmin puolin lyöviä aaltoja. Aikaisen aamukävelyn jälkeen söimme perinteisen Gallo Pinto aamiaisen (papuja ja riisiä) ja jatkoimme matkaa edemmäs etelään.

Valaan pyrstöllä

Uvitan kylillä bussia odotellessa

Asetuimme Uvitan kylänraitille toivorikkaana odottamaan bussia, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Avulias tico (kuten Costa Ricalaiset itseään nimittävät) vinkkasi, että odotimme ehkä väärässä risteyksessä. Kun kerroimme, että suuntanamme on Playa Pinuela, hän yritti varoitella, ettei sielläkään ole mitään palveluja, vaan kyseessä on samanlainen luonnonsuojelualue. Otimme kuitenkin taksin ja sanoimme kohteeksi Playa Pinuelan. Taksikuskihan ei sitten puhunut lainkaan englantia ja hänelle selvisi vasta matkalla, että haluamme rannalle, joka ei tarjoa majoitusta, eikä meillä ole myöskään hankittuna mistään majoitusta. Nokkelana kaverina setä kuitenkin soitti nopeasti englannintaitoiselle kaverilleen, jolle sitten puhelimessa yritin kertoa, minkälaista majapaikkaa etsitään. Setä kurvasi highwayn varressa olevaan motelliin, josta saimme taas huokean yösijan.

Playa Tortuga

Motellilta oli lyhyt kävelymatka Playa Tortugalle, jonne suuntasimme taas pahimmoilleen päivän kuumimpaan aikaan toiveissa löytää "joku palmu", jonka alla odotella päivän kuumimman ajan yli.

Sieltä ne on lähteneet maailman valloitukseen!

Ranta oli aivan autio, eikä palmujakaan löytynyt kuin tämä yksi, joka oli parhaillaan kohtaamassa loppunsa nousuveden kynsissä. Alkufiilis täysin autiolla rannalla oli vähän pelottavakin. Bongailimme autiolta hiekkarannalta leguaanien sekä kuoriutuneiden kilppareiden jälkiä.

Illalla söimme motellilla ja ihmettelimme paikallisten menoa. Motellin jalkapallokentällä oli käynnissä futispelit ja kokonaiset perheet olivat tulleet kannustusjoukkoihin.

Playa Tortuga

Playa Pinuela

Varasimme seuraavalle aamulle kajakkiretken ja motellin omistaja ystävällisesti heitti meidät aamulla Playa Pinuelalle odottelemaan matkanjärjestäjää. Kävelimme rannalle ja totesimme, että telttaleirintäalueella meidän yöpyminen olisi tuskin onnistunut. Victor köröttelikin pian paikalle maasturillaan. Kajakit ja tykötarpeet ladattiin rannalle ja Lalo-herra jäi meidän retken ajaksi vartioimaan autoa rannalle (hieno ammatti Lalolla).

Alkuun naureskelin punaisille kypärille, joita Victor vannotti meitä käyttämään aina rantautuessa ja rannasta poistuessa sekä kallioilla. Ensimmäisen kaatumiseen päättyneen rantautumisen jälkeen kypärä tuntui todella mukavalta melontavarusteelta!

Jaa mitenniin sääret paloi..?

Retken pääkohteena oli meloa Playa Pinuelalta etelään seuraavalle Playa Ventanas rannalle. Ventanas tarkoittaa ikkunoita ja ranta on saanut nimensä rantaa ympäröivistä lukuisista luolista. Yritimme meloa suurimman luolan läpi kajakilla, mutta mainingit olivat niin valtavat, että veden korkeus luolassa vaihteli useita metrejä, joten ihastelimme vain luolaa ulkoapäin. Saimme kokea korkeiden maininkien heittelyt eräässä kapeikossa ja jo se oli tarpeeksi jännittävää näin merimelonnassa vasta-alkajalle.

Victor valikoi meille "pienen" aallon, jolla surffaisimme kajakilla rantaan Playa Ventanasille. Aallolla kajakin vauhti nousi huimaksi ja aalto lähti viemään meitä ja vaikka Victor oli kovasti opettanut meille, mitä tehdä, ainakin minä menin aivan vapaamatkalaisena, mikä päättyi siihen, että heitimme kajakilla katon kautta ympäri. Hetken verran keräilimme tavaroita hiekkarannalta, mutta pahimman kolauksen oli ehdottomasti kokenut vain itsetunto.

Isoimmalla luolalla maininkeja ihmettelemässä

Victor oli varannut mukaan hedelmävälipalaa ja hän kävi poimimassa meille rannalta kookospähkinän, jonka hän näytösluontoisesti kuori ja tarjoili siinä silmiemme edessä. Myös rannalla oli mielettömiä luolia, joiden läpi pääsi näin laskuveden aikaan kävelemään. Samaan aikaan kun me ihmettelimme luolia, Victor surffaili kajakillaan ranta-aalloissa ja veti itsekin pari kertaa komeasti ympäri. Tämä kajakkisurffaus oli ihan uusi urheilumuoto meille.

Ventanaksen aallokkoiselta rannalta lähtökin oli jännittävä kokemus, vaikkakin oltiin vain kyytiläisinä, kun Victor työnsi meidät aaltojen läpi.

Paluumatkalla merenkäynti alkoi lisääntyä, mutta kallioiden suojassa aallokko taas rauhoittui. Päivän toisella ja viimeisellä rantautumisella olimme vähän paremmin kärryillä mitä tehdä. Aaltokin saattoi olla hieman pienempi kuin Ventanaksella aiemmin. Kajakki täyttyi kokonaan kyllä vedestä, mutta pysyimme kuitenkin pystyssä! Onnistumisen tunteeseen oli mahtava lopettaa kajakkiseikkailu. Saimme Victorilta ja Lalolta vielä kyydin takaisin Uvitaan, missä kuivattelimme märät kamppeemme ja fiilistelimme tämän reissun viimeisen nousuveden ja hiekkaranta-auringonlaskun.